Sunnuntaiaamuna päätimme matkatoverini kanssa kurkistaa ikivanhan anglikaanisen kirkon ovesta sisään, ja ennen kuin huomasinkaan, oli minulle ojennettu virsikirja käteen ja istuin penkissä seuraamassa kaunista näkymää, kun kullanhohtoisiin kasukoihin pukeutuneet papit toteuttivat koreografiaansa ja monivärisistä lasi-ikkunoista loistava valo siivilöityi lumoavasti paksun suitsutussavun läpi.
Edellisestä anglikaanisesta messustani oli vierähtänyt aikaa reilusti yli kymmenen vuotta, mutta silti tuntui, kuin olisin tullut kotiin. Teen tutkimusta Suomen keskiaikaisista kirkoista, ja keskiajan katolisella liturgialla on lämmin paikka sydämessäni. Siksi olinkin haltioissani, kun seuraamani toimitus oli niin tuttu kulkueineen, resitoituine sävelineen ja ehtoolliskellon soittoineen. Taisin hymyillä messun aikana kuin Hangon pipari – ihan kuin arkeologi olisi päässyt hetkeksi aikamatkalle keskiaikaan. Vaikka eihän kokemus tietenkään ollut täysin sama kuin vuosisatoja sitten, ja hyvä niin. Pidin siitä, että messu on päivitetty nykyaikaan ja papeissa oli sekä naisia että miehiä, mutta väitän kuitenkin, että keskeisiltä osiltaan messusta välittyi sama tunnelma, jonka keskiajan kirkossakävijä kohtasi.
Kokemuksen kruunasi, kun kirkkokahveilla iäkkäämpi luutuntekijä (kyllä, tämä on Oxfordissa mahdollista) kutsui meidät lounaalle peribrittiläiseen pubiin. Suuni loksahteli jatkuvasti auki, kun uusi tuttavamme pudotteli tietoja elämästään: kun hän oli ennen luutuntekijän uraansa arkeologina Knossoksen kaivauksilla, kun hän kävi oluella J.R.R. Tolkienin kanssa… Elämässä moni asia on sattumasta kiinni, ja sinä sunnuntaina kannatti avata keskiaikaisen kirkon ovi ja astua rohkeasti sisään.