Menneisyyden ja nykypäivän välinen korkea kontrasti tuntuu lähinnä korostavan historian kauheuksia.
Alueen markkinointi tiedostaa tämän, eikä yritäkään peitellä mennyttä. Sen sijaan menneisyys tuunataan esteettiseksi ja salonkikelpoiseksi. Olen kyllä nähnyt mainoksia, joissa markkinoidaan vankien seinäraaputuksia hienona säväytyselementtinä, mutta en ollut varautunut siihen, miten pitkälle Kakola-hotelli on tämän ajatuksen jalostanut.
Jo aulaan astuminen herättää haudallatanssimisen tuntemuksia: katosta roikkuvat vanhat sellien kalterit ja lounasta mainostava juliste vääntää naamani irvistykseen sloganillaan muurien sisällä on aina haaveiltu rehdistä kotiruoasta – nyt sitä saa.
Tilanne ei parane rakennukseen sisuksissa. Kolmannen kerroksen matto on koristeltu tukkimiehen kirjanpitoa imitoivalla kuviolla, seinävalaisimet on tehty näyttämään kahlepalloilta; huoneen kaappi on kuvioitu graafisella piikkilankakuviolla ja siivotkaa huoneeni -ovilapussa on kuva imuroivasta vangista.
Konsepti on kuitenkin ollut menestys, ja se karmii minua.
En yritä sanoa, ettei vakavia asioita saisi estetisoida tai että loukkaannun vankilamiljööllä hassuttelevista Netflix-sarjoista. Tässä on kuitenkin kyse ihan oikeasta paikasta, jolla on ihan oikea historia.
Nyt tämä historia on desinfioitu ja valjastettu osaksi Kakola-brändiä. Mitä tällainen tekee alueen todelliselle historialle ajan saatossa?
Emme saa luovuttaa historiaa brändien sen kummemmin kuin poliittisten toimijoidenkaan editoitavaksi, ellemme halua elää maailmassa, joka on niiden tarkoitusperiin kirjoitettu.