Veljenpojat huolestuvat ja saavat houkuteltua Akun komerosta yrittämään vielä yhden, viimeisen kerran. Ja onni kääntyykin ihmeellisellä tavalla. Aku haastaa Hannun pelaamaan golfia ja saa pallonsa reikään heti ensimmäisellä iskulla. Hannun pallo taas käy savupiipun katolla, räystäskourussa ja jopa Hannun vatsassa. Syy selviää pelin lopussa. Hullu miljoonikko palkitsee juuri sinä päivänä huono-onnisimman pelaajan jättipotilla.
Sarjakuvan loppuruuduissa pojat kolkuttavat taas Akun komeron ovella. Enää he eivät houkuttele Akua ulos. Hekin haluavat päästä Akun kanssa komeroon.
Barksin loppuruutu on kuva armosta ja rakkaudesta. Pimeässä komerossa Aku ja pojat jakavat surkeuttaan. Paijaavatkin ehkä toisiaan, kun eivät päivänvalossa tohdi.
Jos Aku Ankalla olisi tunnuslause Raamatussa, se voisi olla tämä: ”Minä otan teidän rinnastanne kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen” (Hes. 36:26). Aku on todellakin sydämellinen ja elävä. Hän kiihtyy yhtä mittaa äärimmäisyyksiin. Hän tempoilee jalomielisyydestä vippaskonsteihin. Hän on hölmö, erehtyvä ja hairahtuva mutta myös rakastava. Akun hahmo on rakkauslaulu epätäydelliselle ja epäonnistuvalle heittäytyjälle. Hänen huono tuurinsa, hänen raadollisuutensa ja hänen kultaisuutensa saavat ihmisen hymyilemään itselleen – hellästi.
Akusta lukiessaan ihminen saa itsekin ryömiä hetkeksi komeroon niin kuin Tupu, Hupu ja Lupu. Lukija, joka löytää itsessään rakkautta epäonnistuvaa Akua kohtaan, löytää uskon siihen, että häntä itseäänkin voi kohdata myötätunto ja armahdus.
Kun joku koputtaa pimeydessä istuvan Akun komeron oveen, houkuttelee ulos tai ryömii vierelle, hän on Jumalan hommissa. Sellaisen kokemuksen varassa uskaltaa helpommin antaa oman sydämensä olla sittenkin elävää lihaa eikä kiveä. Pettymyksistä, epäonnistumisista ja kivusta huolimatta. Koska armo on.