Syysteurastukset on tehty, kotieläimille on kerätty heinää ja lehtikerppuja talven varalle ja ihmiset pysyvät ravittuina pellolta leikatun ohran ja saaristosta pyydetyn kalan voimin. Savupirtin ulkopuolella koettelee ankara pakkanen, ja päivän askareisiin on vain muutama valoisa tunti. Loppu päivästä kuluukin pimeässä pirtissä katsellen liedessä rätisevää tulta. Eikö loputon pimeys ole aivan sietämätöntä?
Keskiajan talonpojalla oli onneksi konsti torjua kaamosmasennusta, ja se oli joulu. Valon juhla oli vuoden pisin vapaajakso, jonka juhlimiseen suhtauduttiin vakavasti. Tuvan lattialle levitettiin puhtaita olkia ja talo koristeltiin tuoreilla, pihkantuoksuisilla havuilla. Joulupaasto päättyi joulupäivään, ja siitä alkoi herkuttelu, johon eivät vielä kuuluneet kinkut eivätkä rosollit, vaan puurot, lipeäkala ja liharuoat, joita oli varta vasten joulua varten varattu.
Suomalaiset viihdyttivät jouluna itseään jännittävillä kristillisillä tarinoilla. Esimerkiksi toisena joulupäivänä muisteltiin Stefanosta eli Tapania. Hänen uskottiin olleen Herodeksen tallirenki, minkä takia talonpojat pitivät päivänä hevosia erityisen hyvänä, sukivat ja syöttivät ja saattoivat jopa ratsastaa keskiajan pienikokoisilla ratsuilla sisään tupaan.
Ehkä jo keskiajalla päivään kuului myös omituisiin asuihin sonnustautunut nuoriso, joka kulki talosta taloon vetäen pulkassa olkinyöreihin käärittyä ”Tapania”. Taloon saavuttuaan seurue viritti laulun, jonka tahdissa olkiolento tanssahteli. Laulun mukaan Tapani näki hevosta juottaessaan joulun tähden heijastuvan juottokaukalosta, minkä hän riensi kertomaan pahalle kuninkaalleen. Herodes kieltäytyi uskomasta Tapanin kertomusta ennen kuin paistettu kukko laulaisi, paljaaksi kalutut härän luut mylvisivät ja veitsenkahva puhkeaisi lehteen. Kaikki tämä tietysti tapahtui. ”Jo Jumala syntyi!” huusivat eläimet, ja veitsi puhkesi kultaisiin kukkiin. Laulun laatijalla oli terävää draaman tajua.