– Ei kun tämä on enkelihiusta, anna niitä enkelihöyheniä, pyytää Ulla Koskivirta, ja Puuhapajan vetäjä Kristiina Winstén kaivaa askartelukaapista oikean pussukan.
Tekeillä on joulukranssi myyjäisiä varten – tuotto menee lähetystyölle. Puuhapaja on toiminut Henrikinkirkolla jo pitkään, sen nykyinen vetäjä Winstén puolestaan on ollut mukana kolme vuotta. Koskivirran ohella ryhmän kantavia voimia on Arja Verho. Vakikolmikon lisäksi kerhoilemassa käy ihmisiä aina sen mukaan, miten kukakin ehtii. Kerhopäivä on torstaisin klo 13-17.
– Minulle tämä on sellainen pääharrastus. Me askartelemme, kudomme ja virkkaamme kaikenlaista myyntiin, Winstén sanoo.
Tai ei aina myyntiin, Puuhakerhossa tehdään myös ihan suoraa hyväntekeväisyystyötä. Viime aikoina on esimerkiksi virkattu lohtupeittoja pikkuisille ukrainalaispakolaisille.
– Ajattelin, että olisi mukava lapsille, että olisi jotain, jonka tuntisi turvalliseksi. Peitto on sellainen. Ja siitä voi myös sitten opetella vaikka värejä, sillä nämä ovat aika värikkäitä. Daisy Ladiesin kautta peitot on saatu jakoon, parikymmentä olemme virkanneet.
Lohtupeitot muistuttavat vähän perinteisiä isoäidin neliöitä, muoto vain on toinen.
– Siinä on kennorakenne, joten palaset on helppo virkata tai ommella yhteen. Malli tuli 1960-luvulla Etelä-Afrikasta ja siitä tuli niin suosittu, että näitä tehdään nykyään ympäri maailman. Teemme puuvillasta, koska joku voi olla villalle allerginen, Koskivirta kertoo.
Sen verran inspiroivaa peittojen teko on, että Arja Verho innostui jatkamaan kotonakin niiden tekemistä ja Winstén puolestaan teki yhden myös omalle lapsenlapsenlapselle.
Mutta kyllä siinä virkkukoukku saa sauhuta.
– Laskin, että peiton tekeminen kestää 20 tuntia. Otin oikein aikaa: yhden kennon tekemiseen menee 14 minuuttia ja 50 sekuntia – sikäli kuin lanka on juoksevaista, Koskivirta sanoo.
– Mutta ei meillä tässä toki kiire ole, tehdään rauhassa ja jos vaikka sukka menee pieleen, puretaan ja tehdään uudestaan, Verho muistuttaa.
Puuhapajan raaka-aineet saadaan lahjoituksina tai kerätään itse luonnosta. Mahdollisimman vähän ostetaan mitään kaupasta.
– Otammekin kernaasti vastaan lankoja, kankaita ja oikeastaan mitä tahansa askartelumateriaalia. Ei tarvitse olla uusia, mutta puhtaita, Winstén sanoo.
Ulla Koskivirta kertoo, että hänelle Puuhapaja on sekä vapaaehtoistyötä että huvia.
– Olen pienituloinen eläkeläinen, joten ei minulla ole varaa lahjoittaa rahaa, mutta kädentaitoja annan mielelläni. Ja kun vielä saa tehdä pakolaislasten hyväksi, niin se on mukavaa.
Puuhapajassa on avoimet ovet, eli kuka tahansa on tervetullut. Mukaan askartelemaan voi ottaa vaikka lapsensakin. Ikärajaa ei ole.
Vaan entä jos ei osaa virkata?
– Sitten voi tehdä jotain muuta tai opetella. Täällä voi myös toki tehdä ihan omia käsitöitä, jos haluaa, ei ole pakko tehdä näitä arpajaisjuttuja. Tämä on hyvä paikka oppia! Winstén lupaa.
Puuhakerhossa on myös hauska pieni traditio: viimeinen tunti luetaan kirjaa ääneen.
– Nyt meillä on menossa Seitsemän veljestä. Oma käsityönopettajani aikoinaan koulussa luki aina meille kun teimme käsitöitä ja se oli mukavaa. Niinpä minä luen nyt sitten muille ääneen, Winstén sanoo.