Räsymattoa syntyy päivästä riippuen noin puolitoista metriä – vähemmän jos on hyvää juttuseuraa. Tilauksiakin hän ottaa vastaan, jos vaikka joku haluaa juuri tietynvärisen tai pituisen maton. Rahat menevät Karderoopin toimintaan eli vähävaraisille.
Itse asiassa Nurmelle Karderoopin kuviot ovat tuttua jo ajalta ennen eläkeikää.
– Olin aikanaan työssä seurakunnan entisessä vaatevarastossa, eli oikeastaan tämä on minun vanha työpaikkani, mutta vain uudessa paikassa. Haluan olla mukana, sillä tahdon auttaa. Eläkkeeni on pieni, mutta aikaa minulla on, ja sitä haluan antaa. Tämä on hyvin mielekästä työtä. Sitä paitsi matonkutominen on terapeuttista.
Nurmi tutustui kangaspuihinkin jo pikkutyttönä.
– Leikkasin suurten keritsimien kanssa isoäidilleni matonkuteita. Ylipäänsä olen aina nauttinut, kun saan tehdä käsilläni. Minulla oli aikanaan monta vuotta oma tilausompelimokin.
Diakoniakeskuksen vaatevarastoon Nurmi päätyi aikoinaan ihan lehti-ilmoituksen perusteella. Ilmoitus lepäsi keittiön pöydällä kolme päivää, kun hän mietti, että hakisiko. Kun sitten haastattelun jälkeen mitään ei kuulunut, hän arveli, että joku muu sai paikan.
– Olikin käynyt niin, että tulin valituksi, mutta kukaan vain ei muistanut kertoa minulle sitä. Sitten siellä ihmeteltiin, että missä se uusi työntekijä on.
Siitä se ura kuitenkin lähti.
– Vaatevarastolla ei silloin aikoinaan ollut edes pesukonetta tai pölynimuria. Se oli minusta ihan hullua: vaatettaa nyt ihmisiä likaisilla vaatteilla! Kun pyysin moisia laitteita, niin herrat eivät yhtään lämmenneet asialle. Niinpä otin yhteyttä kodinkonekauppias Jukka Vihantoon ja pyysin, että hän lahjoittaisi moiset kaupastaan. Jukka sanoi, että rouva kulta ei se noin toimi, mutta hän kuitenkin lupasi soittaa puhelun. Puhelu meni diakoniakeskukseen ja lopputuloksena saimme laitteet tukkuhintaan.
Sittemmin Nurmi perusti myös kirpparin Mikaelinseurakunnan tiloihin.
– Myimme siellä asioita, jotka eivät menneet suoraan jakoon vaatevarastolta. Rahoilla ostettiin muun muassa alusvaatteita asiakkaille. Jos vaikka pääsi kuntoutukseen, niin oli mukavampi mennä, kun oli edes siistit alusvaatteet.
Aika hyvin kirppari myös tuotti.
– Minulla oli sopimus erään keskisuomalaisen kenkätehtaan kanssa – saimme sieltä tukkuhintaan uusia kenkiä. Sama systeemi oli untuvatakkien kanssa. Niistä saatiin sitten rahaa muuhun toimintaan.
Silloisista kollegoista mieleen on jäänyt erityisesti jo eläkkeelle jäänyt piispa Kaarlo Kalliala, joka oli siihen aikaan – 90-luvulla – diakoniajohtaja.
– Hänen kanssaan oli aina helppo tehdä töitä. Kun kollegani jäi eläkkeelle ja minä tarvitsin sen aikaisen neljän tunnin sijaan kahdeksan tunnin työpäivän, se järjestyi. Kun kysyin Kallelta työnkuvastani, hän vastasi, että teet niin kuin hyväksi katsot. Puskaradio oli kiirinyt, että meillä asiat toimivat. Ensimmäisenä aamuna, kun olin vaatevarastosta itse vastuussa, otin erilaiset käsky- ja sääntölaput pois seiniltä, koska emme me sellaisia tarvinneet, Nurmi muistelee.
Lappuja ei tarvittu, koska Nurmi tuli aina hyvin toimeen kaikkien asiakkaiden kanssa.
– Jos joskus oli joku metakka, niin minä huusin, että olkaa hiljaa, täällä ei huuda kukaan muu kuin minä! Miehet vain nauroivat, eikä kukaan koskaan sanonut minulle pahasti. Olimme oikein hyviä kavereita. Asiakkaissa oli monenmoisia kohtaloita, ja hyvin erilaisista asemista sinne päätyneitä ihmisiä, oli maistereita – professoreitakin – rakennusmestareita ja niin edelleen. Siihen aikaan oli tietenkin myös paljon sotaveteraaneja. Pikku hiljaa sitten väki vaihtui, ja alkoi tulla enemmän nuoria, jotka yleensä olivat huumeidenkäyttäjiä. Mutta kyllä minä niidenkin kanssa toimeen tulin.
Nyt, liki 90-vuotiaana, kun virtaa näyttää riittävän, tekee mieli kysyä: mikä on ihmisen elämän paras aika?
– Ei minulla ole koskaan niin kivaa ollut kuin nyt. On ruokaa ja kiva ukkokin. Seitsemänkymmentä vuotta ollaan oltu yhdessä. Tosin, ehkäpä kaikki iät ovat kivoja, olihan sekin mukavaa, kun oli pieniä lapsia ja oli kotona!