Kodittomuuden taustalla on yleensä monimutkaisia solmuja. Tämä pätee myös Nokialla syntyneen ja lopulta turkulaistuneen Janne Saarisen elämään.
Kova lapsuus 1970- ja 1980-luvuilla ei luvannut valoisaa tulevaisuutta. Varhaiset vuodet hän vietti lastenkodissa, lapsuutta ja nuoruutta varjostivat isäpuolen alkoholismi ja väkivaltaisuus.
Koulunkäyntikään ei sujunut. Tarkkikselta Saarinen muistaa epämotivoituneen opettajan ja Asterix-sarjakuvat, joita lukien päivät kuluivat. Asentaja-koneistajan ammattiopinnotkin tyssäsivät alkuunsa. Opintojen matikka oli liian koukeroista, koulumatkat ja kirjat maksoivat vähävaraiselle perheelle liikaa.
Rosoiseen alkuun nähden Saarinen sai aikuisiän kynnyksellä asiansa ihan hyvään järjestykseen. Aurasta hän löysi työpaikan ja puolison, sai kaksi poikaa, ja elämä asettui uomiinsa. Kolmenkympin korvilla elämän korttitalo alkoi kuitenkin huojua.
– Tuli ero, ja näin poikia vain joka toinen viikonloppu. Sain lopputilin Auran kumitehtaalta. Äiti ja pikkuveli kuolivat, hän luettelee useamman vuoden aikana sattuneita vastoinkäymisiä.
Saarinen alkoi lääkitä pahaa oloaan alkoholilla. Lopulta hän joi yksin suljettujen verhojen takana. Haki postit yöllä ja kävi kaupassa aikaisin aamulla, jotta kukaan ei näkisi.
– Sitä joi, ettei tarvitsisi miettiä asioita. Ei se ollut mitään ihmisen elämää.
Alkoholismi nakersi Saarisen mielenterveyttä. Elämä oli solmussa myös taloudellisesti. Hän ajelehti mielenterveys- ja päihdekuntoutujien asumisyksiköstä toiseen, ensin Raisioon, sitten Kuusjoelle. Pisimpään hän oli Forssassa.
Tästä alkoi myös pitkä kodittomuus. Vaikka asumisyksiköissä tavoitellaan kodinomaisuutta, Saarisen kokemus on toinen. Pieni huone, ympärivuorokautinen valvonta, tilivelvollisuus omista menemisistä ja kellontarkat aterioinnit ahdistivat.
– Eivät ne tunnu kodilta, laitoksia ne ovat.
Vuonna 2017 hän sai laitoselämästä tarpeekseen, tuli Turkuun, jätti viinan vähemmälle ja yritti etsiä itselleen asuntoa. Hän punkkasi kahdeksan kuukautta isoveljen, pojan ja kavereiden sohvilla. Kodittomuuden tunne kulki mukana.
– Ei ole mukavaa olla koko ajan toisten vieraana, ikään kuin ylimääräisenä.
Lopulta onnisti, ja Saarinen sai vuokra-asunnon TVT-asunnoilta Lausteelta. Salakavalasti alkoholi hiipi takaisin kuvioihin, ja asiat alkoivat mennä taas päin mäntyä. Riippuvuus hallitsi elämää.
– Olin tosi pitkiä aikoja syömättä, kun kaikki rahat kuluivat alkoholiin.
Häädön saatuaan Saarinen löysi itsensä jälleen mielenterveys- ja päihdekuntoutujien asumisyksiköstä, tällä kertaa Orikedon palvelukeskuksesta Turusta. Pettymys oli valtava, kun itsenäisen asumisen mahdollisuus oli livennyt käsistä.
Saariselle kodittomuus ei ole tarkoittanut sitä, ettei hänellä olisi kattoa päänsä päällä. Tämä on suomalaiselle asunnottomuudelle tyypillistä.
Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus ARA:n selvityksen mukaan Suomessa oli viime vuoden marraskuussa 3 686 yksinelävää asunnotonta. Heistä 70 prosenttia asui tilapäisesti tuttavien tai sukulaisten luona ja 17 prosenttia asuntoloissa tai laitoksissa. Selkeä vähemmistö eli 13 prosenttia asui ulkona, ensisuojissa tai porraskäytävissä.
Asunnottomuus on tavallisesti vaikeasti ratkaistavien ongelmien seurausta. Tämän ovat huomanneet asunnottomien kanssa Turussa ja Kaarinassa työskentelevät diakoniatyöntekijä Mikael Hagelberg sekä diakoniakeskuksen sosiaalinen isännöitsijä Jyrki Rannikko.
Kaksikon mukaan päihde- ja mielenterveysongelmat ovat asunnottomilla tavallisia, talousasiat ovat usein solmussa ja arjen hallinta saattaa olla olematonta. Toisaalta on myös asunnottomia, jotka ovat työelämässä. Häpeä omasta tilanteesta voi estää avun hakemisen.
– Palveluita on paljon, mutta moni asunnoton ei kykene niitä hakemaan tai tiedä, kehen olisi yhteydessä, Hagelberg sanoo.
– Hyvin tavallista on, että asioita ei ennakoida. Usein ne olisi pitänyt hoitaa jo eilen, Rannikko lisää.
Hagelberg tarjoaa asunnottomille keskustelu-, ruoka- ja vaateapua sekä ohjaa erilaisten palveluiden pariin. Rannikko asuttaa vaikeasti asutettavia, täysi-ikäisiä turkulaisia ja kaarinalaisia seurakuntayhtymän omistamiin tukiasuntoihin. Puskaradio on tärkein väline asiakkaiden tavoittamiseen.
– Usein vastaanotolle tulee seuraavana päivänä edellisen asiakkaan tuttu tai kaveri, Hagelberg sanoo.
Janne Saarisen tarinassa käänteentekeviä ovat olleet kohtaamiset juuri oikeanlaisten ammattilaisten kanssa.
Tie parempaan alkoi erään sairaanhoitajan suorista sanoista: ”Jos jatkat samaan malliin, niin kuolet.”
– Se iski kovin. Haluan olla näkemässä, kun poikani perustavat perheet, Saarinen sanoo.
Alkoholista hän pääsi eroon antabuslääkityksen ja pitkäjänteisen keskusteluavun turvin. Turun A-klinikalta löytyi hoitaja, jonka kanssa synkkasi todella hyvin. Hän sai purettua lapsuuden kipeitä kokemuksiaan, joita oli pitänyt sisällään lähes 50 vuotta.
– Siinä meni aika paljon nessuja. Kun sieltä lähti pois, oli niin kevyt olo, että tuntui kuin olisi kulkenut puoli metriä ilmassa, hän kuvaa keskustelujen vaikutusta.
Saarinen ehti asua Orikedon palvelukeskuksessa puolitoista vuotta. Sitten hänen omahoitajansa otti yhteyttä diakoniakeskuksen Jyrki Rannikkoon tukiasunnon toivossa. Rannikko haastatteli Saarisen, ja pian Saarinen pääsi muuttamaan seurakuntayhtymän tuettuun vuokra-asuntoon Varissuolle.
Se tuntui heti kodilta.
Jyrki Rannikko on ollut diakoniakeskuksen sosiaalisena isännöitsijänä loppuvuodesta 2018 lähtien. Tähän mennessä hän on pystynyt asuttamaan 52 asunnotonta. Tällä hetkellä seurakuntayhtymän 12 tukiasunnossa asuu 14 ihmistä.
– Jos ajattelee, että Turussa on yli 350 asunnotonta, niin pientähän tämä on, mutta on sillä silti vaikutusta. Olen asuttanut aika hyvällä menestyksellä sellaisiakin, jotka ovat lentäneet pois yhteiskunnan palveluista.
Tulijoita olisi koko ajan. Tänä vuonna Rannikko on haastatellut 63 ihmistä, joista hän on pystynyt asuttamaan kymmenen. Kriteerinä tukiasuntoon pääsemiselle on elämänmuutokseen sitoutuminen.
Rannikosta on selvää, että asunnoton tarvitsee kodin lisäksi vahvaa tukea. Hän järjestää asiakkailleen arjen tekemistä, tukee elämänhallinnassa ja auttaa yhteiskunnan tukiviidakossa. Hän kuvaa olevansa jokapäiväisen elämän tulkki asiakkaan ja yhteiskunnan välillä.
Asunnottomia auttavat Mikael Hagelberg ja Jyrki Rannikko ovat eniten huolissaan 40–65-vuotiaista työssäkäyvistä asunnottomista, jotka eivät löydä palveluiden äärelle joko tiedon puutteen tai häpeän takia.
– Olen myös sovunrakentaja. Asiakkaani ovat usein auktoriteettikammoisia ihmisiä ja saavat helposti asiansa vielä pahempaan solmuun.
Janne Saarinen on asunut tukiasunnossa nyt reilun vuoden. Hän kertoo löytäneensä Rannikon avulla vapaaehtoistyöt diakoniatyön ja Katulähetyksen ruokajaoissa. Toisten auttaminen tuntuu hyvältä ja vapaaehtoisten joukosta on löytynyt kavereita.
– Tekemistä täytyy olla, muuten sitä alkaa ajatella, että olisko siitä pullosta jotain apua, Saarinen sanoo.
Turku keikkuu vuodesta toiseen asunnottomuustilastojen kärjessä. Viime vuoden marraskuussa Turussa oli ARA:n mukaan 377 yksinelävää asunnotonta. Edelle menee vain Helsinki 896 asunnottomalla.
Hagelberg ja Rannikko ovat pohtineet päänsä puhki, miksi ongelmaa ei saada Turussa kuriin. He arvelevat, että yksi syy on toivottoman hidas päätöksenteko. He ottavat esimerkiksi Sillankorvan ensisuojan.
Sillankorva on ainoa paikka Turussa, jonne asunnoton voi mennä ilman virkamiespäätöksiä. Ensisuoja on toiminut pitkään poikkeusluvalla, ja päihteetön puoli on jouduttu lakkauttamaan rakennuksen huonon kunnon vuoksi. Nyt paikkoja on enää 16, ja palveluiden piirissä ovat kaikki varsinaissuomalaiset.
– Kun ilmat kylmenevät, paikat ovat nopeasti täynnä, Rannikko sanoo.
Varsinais-Suomen hyvinvointialue Varha aikoo hankkia Mäntymäkeen eri palveluita kokoavan Turun päihdehuollon monipalvelukeskuksen, jonne myös Sillankorvan palvelut siirtyvät. Rakennuttaja Hemsö Suomi Oy:n arvion mukaan keskus valmistuisi kesällä tai syksyllä 2025.
– Odotan sitä päivää. Saa nähdä paraneeko tilanne keskuksen myötä, Hagelberg sanoo.
Toisaalta hän korostaa, että Turussa on asunnottomille paljon enemmän palveluita kuin 10 vuotta sitten. Koska asunnottomien ongelmat ovat monimutkaisia, ammattilaisten yhteistyö on hänestä korvaamatonta.
– Jos yhteistyökumppaneita ei olisi, luopuisin toivosta.
Kaksikko toivoisi asunnottomien palveluihin sujuvuutta: yhtä luukkua, jolle asunnottoman olisi helppo löytää. Matalan kynnyksen tilapäismajoitusta pitäisi heistä ehdottomasti olla enemmän, samoin halpoja vuokra-asuntoja. Ongelmana on myös se, että valtaosa asunnottomien palveluista rajoittuu virka-aikaan.
Asunnottoman auttaminen ei ole yksinkertaista. Auttajan pitää hyväksyä, että takapakkiakin tulee.
Rannikonkin asiakaskunnassa liikettä tapahtuu kumpaankin suuntaan. Tänä vuonna kolmesta tukiasunnon vuokralaisesta on tullut tavallisia seurakuntayhtymän vuokralaisia. Toisaalta kolmen ihmisen sopimukset tukiasunnosta on jouduttu purkamaan, koska itsenäisestä asumisesta ei vain tullut mitään.
Riittämättömyyden tunne on työssä usein läsnä. Asiakkaiden elämäntarinat ovat rankkoja, ja kaikkia ei pysty auttamaan. Toivon ylläpitäminen on Hagelbergin ja Rannikon keskeinen tehtävä.
– Vaikka asiat olisivat tosi pahasti solmussa, huominen on vielä kirjoittamaton lehti, Hagelberg sanoo.
Nyt 55-vuotias Janne Saarinen on ollut yli vuoden raittiina. Tulevaisuuden unelmat pyörivät perusasioiden äärellä: että saisi elää vielä pitkään, selvin päin ja omassa kodissa, ja että omilla pojilla olisi asiat hyvin.
Hän tiedostaa myös oman kroppansa rajallisuuden. Vuoden 2018 sydänkohtaus on tuoreessa muistissa, ja omasta hyvinvoinnista täytyy pitää huolta. Hän koittaa liikkua paljon ja kävelee kaupungilla usein.
Kävelyillä menneisyys tulee vastaan. Hän moikkaa toki vanhoille kavereille ja jää usein vaihtamaan kuulumisia. Joka kerta hän toteaa heille, että ryyppääminen on aivan turhaa. Omasta kokemuksesta hän ymmärtää myös sen, miksi torut eivät kavereita liikuta.
Vanhoihin elämäntapoihinsa Saarinen ei halua palata.
– Kun pulloa ruvetaan kaivamaan esiin, niin sanon, että morjens, ja lähden kävelemään.