Vuonna 2005 nykyään Porissa asuva Sami Maunu ehdotti joulun aatonaattona sukulaismiehille, että pitäisi lähteä käymään iltasella isovanhempien haudalla, kun nyt kerran Turussa oltiin.
No, eihän tuossa sinänsä ole mitään ihmeellistä, mutta lopputuloksessa ehkä vähän on. Ideana on nimittäin ottaa pieni viskihömpsy siinä isovanhempien kunniaksi, ja isoisillekin kaadetaan hiukan.
– Tai ei sen viskiä tarvitse olla, muukin kelpaa. Joka tapauksessa tästä tuli sitten saman tien perinne, sillä kuten eräs ystäväni sanoo: jos ei ole traditioita, ei ole mitään. Kerran olen ollut siellä jopa jalka kipsissä.
Maunu uskoo, että isoisät kyllä arvostaisivat elettä.
– Miksipä ei! Minä ainakin arvostaisin. Ja tuleehan siinä sitten kerran vuodessa muistettua heitä.
Nykyään kierrokselle osallistuu Maunun poikakin, joka otettiin mukaan, kun hän muutama vuosi sitten täytti 18.
– Hän ehti nähdä molemmat isomumminsa, mutta isoisoisät olivat kuolleet jo häntä ennen. Itsekään en toiseen isoisään ehtinyt tutustua, sillä olin vauvaikäinen kun hän kuoli.
Yksi erityisyys miesten hautausmaaretkessä on, että sinne lähdetään vasta hyvin myöhään, yhdentoista maissa.
– Silloin siellä ei ole paljon muita, mutta kynttilät palavat joka puolella. Se on todella vaikuttavan näköistä. Myös sää saattaa siihen aikaan vuodesta olla melkein mitä tahansa, mikä muuttaa aika lailla sitä, miltä hautausmaa näyttää. Joskus on ollut parikymmentä astetta pakkasta, joskus taas satanut vettä, Maunu kertoo.
Isovanhempien hautojen lisäksi miehet piipahtavat kuuluisten urheilijoiden haudoilla: Jarno Saarinen ja Paavo Nurmi kuuluvat vakiokierrokseen.
– Muistolehdossa käymme myös, se on niin ikään vaikuttava paikka myös pimeällä, isä käy sytyttämässä sinne yhden kynttilän. Nyt viimeksi puolestaan löysimme sellaisen kummallisuuden kuin Krimin sodassa kuolleen miehen haudan, siinä oli aseet ja kaikki muistomerkissä, Maunu kertoo.
Koska herraväki käy muillakin kuin sukulaisten haudoilla, välillä retket venyvät. Pimeässä kun ei aina heti löydä perille.
– Isäni on meistä se suunnistaja. Hänellä on yleensä aika hyvä näkemys siitä, minne pitää mennä. Joskus on silti mennyt kolmekin tuntia etsiessä – äiti ja muut ehtivät kotona siinä jo hermostua. Myös sää tietenkin vaikuttaa siihen, kuinka kauan siellä jaksaa olla.
Entä miksi tämä on miesten juttu?
– Alun perin mukana olivat siis pikkuveljeni ja isäni – minulla on isovelikin, mutta hän on yleensä jouluna töissä, joten ei ole monta kertaa osallistunut. Jotenkin tästä vain tuli tällainen miesten juttu, johtuuko sitten siitä viskistä, en tiedä. Ainakaan naiset eivät ole erityisemmin ilmaisseet haluaan tulla mukaan, joten nyt tämä traditio on sitten näin.