Harri Raitis huomasi vaimossaan Sisko Raittiissa pieniä outoja merkkejä jo ennen muistisairauden toteamista: arjen hajamielisyyttä ja vaikeutta hahmottaa reissun päällä, mihin päin pitää lähteä.
Alzheimer-diagnoosi tuli seesteiseen elämänvaiheeseen vuoden 2012 lopussa. Tuolloin 72-vuotias Sisko oli ollut eläkkeellä papin töistä lähes kahdeksan vuotta, ja Harri teki kirjailijanhommia rauhalliseen tahtiin. Sairastuminen aiheutti huolta, mutta mitään sokkia Harri ei muista.
– Meillä oli halu jatkaa elämää niin kuin ennenkin. Mentiin päivä kerrallaan ja oltiin iloisia, jos Siskon vointi ei mennyt alaspäin.
Sairauden ensimmäiset vuodet Harri muistaa helppoina. Lääkitys tehosi hyvin, ja elo sujui vanhassa puutalokodissa Tuomiokirkon lähellä. Sisko teki kävelylenkkejä kotiympäristössä ja Harri saattoi vielä lähteä parin päivän reissuille itsekseen.
He kävivät katsomassa lapsenlapsia Hyvinkäällä, ja kesät vietettiin kesäkodissa Rymättylän Perkkiössä. Turun kaupungin muistihoitaja kävi kerran vuodessa tekemässä Siskolle muistitestin, minkä avulla pysyttiin kartalla taudin etenemisestä. Alkuvuodet sisko pärjäsi hyvin.
– Kerran testi meni niin hyvin, että hoitaja pohti, mahtaako Siskolla mitään Alzheimeria ollakaan, Harri naurahtaa.
Yli kahdeksan vuotta Harri huolehti Siskosta kotona. Elämä muuttui vähitellen sairauden edetessä. Päällimmäisenä Harri muistaa huolen lisääntymisen.
– Piti miettiä, voiko häntä jättää yksin kotiin ja voiko hän mennä yksin ulos. Kun se ei enää onnistunut, lähdimme kävelyille yhdessä.
Turun keskustassa moni vastaantulija tunsi Siskon, mutta hänellä itsellään oli vaikeuksia muistaa ihmisiä. Aina juttukumppani ei hahmottanut Siskon olevan muistisairas, koska tämä osallistui keskusteluun kokeneen pastorin vakuuttavuudella.
Tähän saakka Sisko oli ollut Harrin tärkein keskustelukumppani. Kummankin työasiat ja kirkon kipukysymykset oli ruodittu yhdessä. Vähitellen juttutuokiot vähenivät, ja Siskosta tuli yhä harvasanaisempi. Pikkuhiljaa Siskon lähimuisti mureni. Harrin hän muisti pisimpään, kauemmin kuin omat lapsensa.
Sairauden edetessä Sisko lipui yhä syvemmälle muistisairaan todellisuuteen. Viimeisinä vuosina mukaan tulivat pelot. Sisko näki pelottavia hahmoja ulkona ja vaati Harria peittämään ikkunoita. Puhekyvyn huonontuessa hän osasi selittää ahdistustaan yhä vähemmän.
– Se tuntui pahalta, kun asialle ei itse voinut tehdä mitään.
Myös Siskon liikkumisesta tuli vaivalloista, ja elo vanhassa puutalossa jyrkkine portaineen ja pienine vessoineen oli entistä hankalampaa.
Vähitellen Harrista tuli omaishoitaja. Hän julkaisi oman kirjan vielä vuonna 2014 ja kaksi seikkailuromaania Boris Hurtan kanssa vuosina 2015 ja 2016. Sitten kirjoitushommat väistyivät kokopäiväisen omaishoitajuuden tieltä.
Hän muistelee sopeutuneensa ihan hyvin. Siskon sairaus eteni niin vähitellen, ettei omaa roolia tullut sen enempää analysoitua. Oli päivänselvää, että Siskon rinnalla kuljetaan.
– Naureskelin kavereille, että nyt saan Turun kaupungilta oikein palkkaakin, 400 euroa kuussa.
Kaupungin omaishoidon ohjaajat saavat Harrilta kehuja. He auttoivat kaikessa hoitoon liittyvässä ja järjestivät Siskolle intervallipaikkoja, eli muutaman päivän jaksoja hoitokodissa, jolloin Harri sai hengähtää.
– Ohjaajan sai kiinni puhelimella, mikä oli merkillistä, kun muita viranomaisia ei nykyään saa kiinni millään.
Siskon sairauden pahentuessa Harri huomasi, miten yksin sairas ja hänen omaisensa jäävät. Aktiivisesti yhteyttä pitävät ystävät pystyi laskemaan yhden käden sormilla.
– He olivat kullanarvoisia.
Koronaepidemia vaikeutti Raittiiden tilannetta. Moni arjen rutiini katosi, ja intervallijaksoja peruttiin. Lopulta Sisko sairastui koronaan itse ja joutui sairaalaan. Erinäisten vaiheiden jälkeen hänelle löytyi paikka Kerttulin vanhainkodista.
Puolison muutto vanhainkotiin tuntui kurjalta, Vaikka Harri ymmärsi, ettei enää pärjää Siskon kanssa kotona. Oli surullista, että oma vaimo ei asunut enää saman katon alla.
Joka iltapäivä Harri käveli Siskon luo vanhainkotiin ja syötti tälle välipalaksi tuomansa rahkan ja banaanin. Sunnuntaisin hän vei Siskon jumalanpalvelukseen Tuomiokirkkoon kuten tähänkin asti. Välillä he kävivät Siioninvirsiseuroissakin.
– Tyttäreni Laura antoi viisaan määräyksen, että perjantaisin hän käy Siskon luona, jolloin minulla oli vapaapäivä.
Vaikka vanhainkoti otti vastuun Siskon arjesta, Harrin huoli ei väistynyt kokonaan. Hoito oli ihan hyvää, mutta Harri huomasi ongelmia vanhainkodin johtamisessa ja tiedonkulussa. Joistain asioista hän sanoi muttei halunnut olla kaikesta valittava asiakas.
Harri perusti nahkakantisen vieraskirjan, johon kirjattiin vierailijat ja tekemiset Siskon kanssa. Kirjauksista näkee myös Siskon kunnon heikkenemisen. Kesällä 2022 mökillä vietettiin enää pari yötä. Seuraavan syksyn messuvisiitit tehtiin pyörätuolissa. Pian Siskolta loppuivat sanat kokonaan.
Harri Raitis vieraili puolisonsa luona vanhainkodissa päivittäin.
Vanhainkotivisiittien lisäksi Harrin arkea rytmitti Siskon kirjoitusten läpikäyminen.
Kotiarkistoista hän löysi paljon Siskon vanhoja tekstejä: hartauskirjoituksia, puheita, saarnoja ja lehtihaastatteluja. Hän sai ajatuksen kirjasta, joka summaisi Siskon ajatuksia ja elämäntyötä. Tytär Paula ja hänen miehensä Sami kannustivat ja lupasivat auttaa kirjan kokoamisessa.
Rakastan kirkkoa -kirjan teksteistä piirtyy kuva tienraivaajasta. Sisko taisteli naisten asemasta kirkossa. Hänelle yhteinen pappisvirka oli syvästi teologinen kysymys. Hänet vihittiin papiksi ensimmäisten naisten joukossa vuonna 1988. Hän oli myös Turun arkkihiippakunnan ensimmäinen naispappi, joka toimi pappisedustajana kirkolliskokouksessa, joka on kirkon ylin päättävä elin.
Sisko kirjoitti tuntevansa usein olevansa väärässä paikassa, mitä tulee muiden odotuksiin. Hän haastoi avoimesti vallalla olevia käsityksiä siitä, mitä nainen saa kirkon ammattilaisena tehdä.
– Kritiikkiäkin tuli, ei tosin seurakuntalaisilta vaan lähinnä virkaveljiltä, Harri sanoo.
Toinen Siskon sydämenasia oli hiljaisuuden liike eli yhteys Jumalaan hiljaisuuden retriittien ja hiljaisuuden iltojen kautta. Sisko jätti pari kertaa jopa vakituisen papinviran edistääkseen retriittitoimintaa Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymässä. Sinnikäs taistelu kannatti, ja hän jäi eläkkeelle retriittipapin virasta.
Siskon ajatuksia tietokoneelle kirjoittaessaan Harri sukelsi muistoihin ja pariskunnan rikkaisiin keskusteluihin kirkollisista aiheista. Eläytyminen menneeseen tuntui hyvältä. Samalla iski haikeus siitä, että tätä Siskoa hän ei enää saa takaisin.
Sisko ehti viettää Kerttulin vanhainkodissa vajaan vuoden. Kun loppu läheni, Harri, lapset ja lapsenlapset ehtivät kaikki sängyn äärelle laulamaan ja Siskoa hyvästelemään. Virkeänä hetkenä Sisko katsoi ympärillään olevia tarkkaavaisesti.
Kun Sisko otti viimeisen henkäyksensä, läsnä oli vain Harri. Tai oikeastaan hän oli käymässä vessassa, ja sillä aikaa vaimo oli lähtenyt taivasmatkalleen. Lähtö oli rauhallinen.
– Myöhemmin joku lapsenlapsista sanoi, että ihan kuin mummu olisi torkahtanut, Harri muistelee.
Siskon hautajaisia vietettiin huhtikuun alussa, hänen 83-vuotissyntymäpäivänään. Saattoväen määrä kertoo jotain hänen persoonastaan ja vaikutuspiiristään. Hautajaisissa oli 160 ja muistotilaisuudessa lähes 100 osallistujaa.
”Sisko oli enemmän kuin pappi. Hän oli hengellinen äiti, Maria ja Martta. Hänen hengellinen ja henkinen perintönsä puolisona, äitinä, mummuna, anoppina, ystävänä, opettajana, kirjoittajana ja sielunhoitajana on tuottanut ja tuottaa yhä runsaasti satoa”, rovasti ja Siskon ystävä Jaana Rantala sanoi siunauspuheessaan.
Hautajaisissa oli lämmin tunnelma. Valokuvista Harri on kerrannut jälkeenpäin, keitä siellä olikaan.
Nyt Siskon kuolemasta on kulunut reilu puoli vuotta. Harri on opetellut uudenlaista elämää ja käsitellyt luopumisen tuskaa.
Hän on pohtinut myös omaa toimintaansa sairastavan vaimon rinnalla. Pintaan on noussut syyllisyyden tunteita ja katumusta esimerkiksi muistisairaan pelkojen vähättelystä tai kummallisten juttujen oikomisesta.
– Sitten yritän muistella, että en minä kyllä ole hänelle kauhean pahasti koskaan sanonut. Sitten tulee epäilys, että jos kuitenkin siinä sairauden alkuvaiheessa, kun en oikein vielä ymmärtänyt, että hän on sairas.
Harri on myös katsellut vanhoja valokuvia. Raskaiden vuosien jälkeen on ollut tärkeää nähdä kuvia, joissa onnellisuus paistaa vaimon kasvoilta. Palauttaa mieleen, miten paljon iloa ja valoa yhteisessä elämässä oli.
Puolison kuoleman myötä ystävien merkitys on kasvanut entisestään. Ennen päätoimista kirjailijanuraa Harri toimi 17 vuotta hiippakuntasihteerinä. Silloin muodostui kollegoiden ”hiippariporukka”, joka kokoontuu edelleen vuosittain.
Harri on huomannut kaipaavansa myös keskustelukumppania. Vuosikymmenten ajan hän pui kirkon kysymyksiä Siskon kanssa. Nyt juttukumppanin viran on saanut vanha ystävä.
– Kirkon asioista kun ei mihinkään pääse. En ole kyllä koskaan yrittänytkään, Harri naurahtaa.
Kesällä hän alkoi kirjoittaa uutta romaania. Siitä tulee irvistelevän hauska veijaritarina naispuolisesta Turun piispasta. Hänet kaapataan kesken messun ja hän joutuu Totisen sanan seurakunnan uudelleenkoulutettavaksi.
– Yritän keksiä siihen mahdollisimman hauskan loppuratkaisun.
Harrilla ja Siskolla oli 55 yhteistä vuotta. Harri muistaa kohdanneensa Siskon vuonna 1967 Maarian virastossa ja pohtineensa, että siinä hän on, elämäni nainen. Puolisona Sisko oli Harrista kaikin tavoin erinomainen ja huumorintajuinen, vaikka jotkut pitivätkin häntä totisena.
Siskon jättämiä jälkiä tulee vastaan pitkään. Viimeisin kohtaaminen oli tätä haastattelua edeltävällä viikolla, kun eräs rouva tuli juttelemaan Harrille Ravintola Naakassa.
”Sisko oli minulle niin tärkeä”, nainen sanoi Harrille liikuttuneena.
Jutunteossa on käytetty myös Siskon kuoleman jälkeen ilmestynyttä kirjaa Sisko Raitis: Rakastan kirkkoa. Johdatusta maallistuneille. Toimittaneet Harri Raitis, Sami Liuhto ja Paula Raitis. Käsite-Kirjat, Helsinki 2023.