Emme elä kuplassa, suomalaisten surua ja suremista tutkinut Helsingin yliopiston pastoraaliteologian professori Auli Vähäkangas kertoo. Persoonalliset piirteet ja tavat ovat tulleet Suomeen viime vuosina etenkin angloamerikkalaisista maista.
Vähäkangas huomauttaa, että samaan aikaan taustalla elää silti edelleen vahva luterilainen perusvire. Tutut kaavat ovat tärkeitä.
– Näin on silloinkin, kun kyse on kirkosta eronneen henkilön hautajaisista. Virettä tosin ei välttämättä tunnisteta luterilaiseksi, vaan luullaan, että perinteet ovat suomalaisia. Myös tunnustuksettomassa hautauksessa siunauskaava on hyvin saman tyyppinen kuin luterilaisessa.
Vähäkankaan mukaan hautausmailla käynti on suomalaisille edelleen tärkeää. Suomessa hautausmailla on paljon suurempi merkitys kuin muualla Pohjoismaissa.
Sen sijaan hautajaisten kokoa ja muistotilaisuuksia koskevat muutokset ovat tapahtuneet nopeasti. Tämä näkyy kuolinilmoituksissa, joissa kerrotaan siunauksen tapahtuneen hiljaisuudessa.
– Avoimia kutsuja on enää hyvin harvoin. Vielä kymmenen vuotta sitten oli normaalia, että mukaan kutsuttiin ystävät ja kylän miehet. Enää ei siis surra yhteisönä, vaan lähipiirissä tai yksin. Maaseutu-Suomessakin hautajaiset ovat menneet pienemmiksi, paitsi jos kyse on esimerkiksi yhteisön merkkihenkilöistä.
Samalla on luovuttu ulkoisista surun ja menetyksen merkeistä, kuten leskenpuvuista ja surunapeista. Ne ovat olleet merkkejä, jotka ovat viestittäneet luvasta pysähtyä suremaan ja järjestämään asioita läheisen kuoleman jälkeen. Surututkijaa mietityttääkin, onko ihmisillä enää aikaa surra.
– Voimavarat hupenevat, kun hautajaiset, perunkirjoitukset ja asunnon tyhjennys tulevat järjestettäviksi arjen kiireiden päälle.
Pohdittavaa on siinäkin, mikä on surun foorumi.
– Tutkimus osoittaa, että osalla se on siirtynyt sosiaaliseen mediaan. Osa, kuten lesket, siirtyvät suru- ja vertaistukiryhmiin. Lähipiiristä ei löydykään tukea kuten ennen.
Etenkin iäkkäät miehet kaipaisivat Vähäkankaan mielestä enemmän vertaistukea. Tunteista on vaikea puhua edes omille lapsille.
Myös vanhempansa menettäneet keski-ikäiset, niin kutsutun normaalin kuoleman ja surun kohdanneet saattaisivat tarvita ryhmän apua.
– Tämä johtuu siitä, että olemme vieraantuneet kuolemasta. Ennen hautajaiset olivat isompia, ja siksi niissä käytiin useasti. Nykyään niin ei ole, mutta kun menetys tulee omalle kohdalle, on se keski-ikäiselle rankka paikka.