Joidenkin mieli synkkenee samaa tahtia, kesän lämpöä ja valoa on ikävä. Toisille taas syksyn saapuminen on helpotus. Suomalainen saattaa tuntea kesällä kollektiivista painetta elää täysillä, hengästyttävän vimmaisesti, ja ottaa lyhyestä kesästä kaikki irti: lomailla, matkustella, käydä rannalla ja festareilla ja jäätelöllä. Syksyllä ei enää ole pakko. Saa käpertyä omaan rauhaan hämäränhyssyyn ja olla vain.
Syksy on armollinen. Se on samaan aikaan vanhan loppu ja uuden alku. Koululaisille ja heidän vanhemmilleen syksy on aina eräänlainen vuodenvaihde, vielä tammikuutakin enemmän. Seurakuntatyössäkin eletään kirkkovuoden lisäksi monella tapaa myös kouluvuoden tahdissa: kerhot alkavat kesätauon jälkeen ja uusi rippikouluvuosi pyörähtää käyntiin. Nuorelle opiskelijalle, joka muuttaa ensimmäistä kertaa omilleen, syksy on täynnä tulevaisuudenlupauksia: teinivuodet ovat ohi ja tie aikuisuuteen on auki.
Syksyn ja talven jälkeen koittaa aina, vääjäämättä, kevät. Aina uudelleen toistuvasta vuodenkierrosta huolimatta kevät on aina uusi, aina jollain tapaa erilainen kuin edellinen – joko luonnossa, omassa elämässä tai maailman mittakaavassa. Luonnon vuodenkierrossa on paljon samaa kuin ihmisen elämänpolussa: Syntymä ja lapsuus ovat kuin kevään ihme, uuden elämän alku ja kasvu. Ihmisen kukoistuksen vuodet ovat kuin kesän voima ja vehreys. Elämän syksyssä vauhti hidastuu ja ylimääräinen karisee pois. Kristitylle paras on kuitenkin silloin vasta edessäpäin.
Syksyssä on samankaltaista puhdistavaa armollisuutta kuin kristinuskon ydinsanomassa: vanhan saa jättää taakseen, ja edessä on jotain uudempaa ja parempaa. Syksy ja talvi ovat kuin yhtä pitkää paastonaikaa, josta kaikki ylimääräinen on riisuttu pois. Lopulta sarastaa uuden luomisen kevät ja kirkkaus, sillä Ilmestyskirjassa Jumala lupaa: ”Uudeksi minä teen kaiken.”