Mannisen ajatus liittyi erityisesti vanhempiin ja perheiden arkeen, mutta luettuani artikkelin jäin pohtimaan, sietääkö kirkko tarpeeksi lapsia ja heidän aiheuttamaansa epäjärjestystä ja melua piirissään?
Äkkiseltään kysymykseen voisi vastata kyllä, tarjoaahan kirkko laajasti erilaista toimintaa lapsille ja lapsiperheille. On perhekerhoa ja päiväkerhoa, muskaria ja lastenkirkkoja. Seurakunnat panostavat lasten toimintaan ja tarjoavat monenlaista apua ja palveluita.
Mutta löytyykö lapsille ja heidän äänelleen tilaa myös kello kymmenen jumalanpalveluksissa, hartaushetkissä ja muissa tilaisuuksissa, jotka eivät ole tehty varta vasten heitä varten? Jos lapseni alkaa kesken evankeliumitekstin kovaan ääneen selostaa Pikachujen ihmeellisyyttä, saanko osakseni ärtyneitä mulkaisuja vai lempeitä katseita?
Eräs tuttavani opetti minulle käsitteen pyhä melu. Sillä viitataan kirkossa kuuluvaan lasten aiheuttamaan meluun. Meluun, joka saattaa kyllä häiritä muita kirkkovieraita, mutta joka on ihanaa ja tärkeää. Se kertoo, että kirkossa on lapsia ja siten toivoa jatkuvuudesta.
Monessa seurakunnassa lapset ovat jo luonnollinen osa kaikkea toimintaa. Silti haluan herätellä jokaista pohtimaan, siedänkö itse lasten ääntä kesken oman hiljentymiseni.
Kun seuraavan kerran kuulet pyhää melua kirkossasi, pyydän, iloitse siitä! Jos olet oikein rohkea, hymyile lapsille ja heidän vanhemmilleen. Anna ymmärtää, että tämä on heidänkin paikkansa myös silloin, kun lapsi pitää ääntä tai on levoton. Hyväksymällä lasten melun annamme myös heille mahdollisuuden kokea olevansa osa seurakuntaa ja kasvaa osana Jumalan valtakuntaa.