Jäljelle jäivät vain rauniot

Turun Maariankadun jalkakäytävään upotetun punertavan muistolaatan yli kävelee helposti ajattelematta lainkaan vuoden 1827 kohtalokkaita tapahtumia.

Neljäs syyskuuta tuona vuonna elo soljui tavalliseen tapaan Aninkaistenmäen puutalokortteleissa. Kukaan ei aavistanut, että illalla alkaisi onneton tapahtumaketju, joka tuhoaisi valtaosan kaupunkia.

Turun palon alkupiste oli kipinä, joka lensi naapurin savupiipusta kauppias Hellmanin navetan ylisten heiniin. Tuli levisi puutalosta toiseen käsittämätöntä vauhtia. Ahnaat liekit vyöryivät alas Aninkaistenmäkeä ja yli joen Tuomiokirkolle, Suurtorille, Luostarikortteliin, Turun akatemiaan ja nykyiselle yliopistonmäelle.

Tuli tuhosi alle vuorokaudessa alueen, jossa eli valtaosa Turun väestöstä. Yli 2500 taloa paloi. 11 000 ihmistä eli lähes 80 prosenttia kaupungin väestöstä joutui jättämään kotinsa.

”Suomi, sydämesi vuotaa verta!”, kirjoitti turkulaislääkäri Immanuel Ilmoni kirjeessään Tukholmaan ponnisteltuaan koko yön epätoivoisten sammutustöiden sekä ihmisten ja omaisuuden pelastamisen eteen.

– Ajattelen, että tänä päivänä tällaisesta onnettomuudesta ei voisi oikein kirjoittaa oikeudenmukaisesti menneisyyttä kohtaan ottamatta huomioon uhrien ja selvinneiden näkökulmaa, Salmi sanoo.

Turun palosta on kirjoitettu tietoteos viimeksi lähes 100 vuotta sitten. Sittemmin sitä on toki käsitelty monen tutkijan työssä, mutta tieto on hajallaan. Salmi halusi koota kertomuksen yksiin kansiin. Vaikka hänen kerrontansa on romaanimaista, kaikki kirjassa kerrottu pohjaa lähteisiin.

– En halunnut lähteä spekulatiivisen fiktion suuntaan.

Kirjassa Salmi kuvaa kiinnostavasti, miten ihmiset toimivat suurkatastrofin sattuessa. Esimerkiksi Immanuel Ilmoni toimi rationaalisesti ja auttoi kaikessa, mikä oli yhdelle miehelle inhimillisesti mahdollista.

Monet muut kipusivat Turun kukkuloille seuraamaan kauhistuttavaa näytelmää lamaantuneina. ”Ryssänmäen yleisö huokaili epätoivoisena katsoessaan tulen voittokulkua”, Salmi kirjoittaa nykyisen yliopistonmäen tapahtumista opiskelija Mobergin muistelmiin nojaten.

Lähteistään Salmi löysi turkulaisten kokemuksista koko tunteiden kirjon: pelkoa, kauhua, auttamisenhalua sekä huolta lähimmäisistä ja omaisuudesta. Toisaalta hän löysi myös merkkejä itsekkyydestä ja ahneudesta, kun varkaat ottivat tilaisuudesta vaarin.

Tulta yritettiin ensin sammuttaa harjoiteltujen suunnitelmien mukaan, mutta kaaos kumosi totutun marssijärjestyksen. ”Samaan aikaan kun pakokauhu valtasi alaa, tulen ryske ja asukkaiden hätähuudot peittivät alleen ruiskumestarin komennot”, Salmi kirjoittaa.

– Suurissa onnettomuuksissa yhteiskunnan rakenteet pettävät, ja niin tapahtui myös Turun palossa, hän sanoo.

Palon mittakaava on monella tapaa käsittämätön. Salmi yritti hahmottaa sitä myös ilmastollisesta näkökulmasta haastattelemalla kirjan taustaksi australialaista metsäpalotutkijaa David Bowmania.

– Turun palo oli tulimyrsky, joka rinnastuu toisen maailmansodan aikaisten pommitusten aikaansaamiin kaupunkipaloihin. Valtavan kuumuuden tähden palon sisälle syntyi omat ilmavirtauksensa, jolloin siitä tuli ennakoimaton ja arvaamaton, Salmi sanoo.

Palon pahaenteinen kajo näkyi kauas. Myöhemmin kirjailijaksi ryhtynyt, palon aikaan yhdeksänvuotias Zachris Topelius näki taivaalla oudon valoilmiön Uudessakaarlepyyssä saakka, 342 kilometrin päässä Turusta. Palojätettä satoi ympäri Varsinais-Suomea.

Palon jälkeen jäljellä oli rauniokaupunki, täynnä kolkkoina sojottavia tulisijojen jäänteitä. Turkuun oli kerätty vuosisatojen ajan käsikirjoituksia, kirjoja ja luonnontieteellisiä kokoelmia, joista iso osa tuhoutui. Samoin menetettiin valtaosa vanhasta rakennuskannasta.

Salmi muistuttaa, että menetyksiä on vaikeaa laittaa tärkeysjärjestykseen.

– Köyhä menetti vähästään ja rikas paljostaan. Kirjassa kerron vanhasta miehestä, joka muisti vielä 1800-luvun lopulla menettäneensä palossa puuhevosensa.

Heti palon jälkeen alkoi syyllisten etsintä. Pian vahvistui sitkeä huhu kauppias Hellmanin palvelusväen huolimattomuudesta. Huhun mukaan palo oli alkanut talinkeitosta ja levinnyt nopeasti, koska tiluksilla säilytettiin muitakin helposti syttyviä aineita. Luvatonta toimintaa oli yritetty peitellä.

Kämnerinoikeuden käsittelyssä näille huhuille ei löydetty mitään todisteita. Ketään ei todettu syylliseksi palon syttymiseen tai sytyttämiseen. Tuomioistuinten käsityksiä ei kuitenkaan tuohon aikaan uutisoitu. Huhupuheet Turun kaduilta levisivät yksityishenkilöiden kirjeiden välityksellä maailmalle.

Turun palo olikin Salmen mukaan ensimmäinen maailmanlaajuinen suomalainen uutinen. Parissa päivässä tieto Turkua kohdanneesta tuhosta lähti silminnäkijöiden kirjeissä tukholmalaisille toimittajille.

Tietotoimistoja ei ollut, ja kansainväliset uutiset kopioitiin lehdestä ja maasta toiseen. Yleisenä totuutena palon syttymissyistä toistettiin tarinaa huolimattomasta palvelusväestä, talinkeitosta ja jälkien peittelystä.

Sitkeimmin suomalaisten muistoissa elää kuitenkin tarina nuoresta piikatytöstä, jonka huolimattomuus aiheutti Turun palon. Valheellisen myytin takana on kirjailija Zachris Topelius ja lennokas historian dramatisointi. Tarina löytyy myös Topeliuksen Maamme kirjasta (1875), jota luettiin suomalaiskouluissa toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan asti.

– Kaikki uutiset Turun palosta puhuivat palvelusväestä monikossa. Topelius muovasi muistoa omiin tarkoitusperiinsä. Ehkä pahaa aavistamattoman piikatytön huolimattomuus oli topeliaanisen kasvatuksen varoittava esimerkki, Salmi pohtii.

Tosiasiassa Turun palo sai siis alkunsa kipinästä, joka lensi savupiipusta navetan ylisten heiniin. Salmi muistuttaa, että Turun palo, kuten suurkatastrofit yleensä, oli monen onnettoman sattuman summa.

Kesä oli ollut kuiva, ja monen talon vintti oli täynnä rutikuivaa heinää. Palon alkulähteillä Aninkaistenmäellä korkeuserot olivat suuret, mikä edisti palon leviämistä. Riski oli Salmen mukaan tiedostettu jo 1700-luvulla, mutta kaupunki ei ollut tehnyt asialle mitään.

Aninkaistenmäki oli köyhien aluetta, jossa oli paljon vanhanaikaisia, helposti leimahtavia tuohikattoja. Vaikka syttymishetkellä oli tyyntä, yöllä puhkesi myrsky, joka ajoi liekkejä turmiolliseen suuntaan.

Turussa tulipaloihin oli varauduttu, mutta sammuttajia oli kaupungissa palon aikaan tavallista vähemmän. Sammutustyöt olivat kaupungin porvarimiesten vastuulla. Heistä iso osa oli syttymisaikaan markkinoilla Tampereella. Yliopiston lukukausikaan ei ollut vielä alkanut.

– Ei siis voida sanoa, että jokin yksi tekijä olisi palon aiheuttanut, Salmi summaa.

Salmen kirja herättää ajattelemaan myös sitä, kenen tarinaa historiankirjoitus kertoo. Valtaosa tuon ajan kirjallisista lähteistä oli porvariston tuottamaa. 1820-luvun Turku oli köyhien kaupunki, mutta he eivät kirjoittaneet tuntemuksiaan paperille.

– Kuvaan kirjassa myös tätä historian epäoikeudenmukaisuutta, Salmi sanoo.

Hän iloitsee kuitenkin kämnerinoikeuden dokumenteista, joiden avulla hän pystyi astumaan myös Hellmanin palvelusväen ja muiden köyhien asemaan palon syttymishetkellä.

Oikeuden dokumentit kumoavat myytit huolimattomasta palvelusväestä palon aiheuttajana. Totuus tuli ensimmäisen kerran julkisuuteen vasta reilut 100 vuotta palon jälkeen historioitsija Svante Dahlströmin väitöskirjassa, joka käsitteli Turun paloa.

Silti sitkeä myytti huolimattomasta piikatytöstä on elänyt näihin päiviin asti. Salmen kirjan ilmestyttyä Yle teki katugallupin, jossa väärä käsitys eli edelleen turkulaisten mielissä. Somesta Salmi on lukenut opettajien tunnustuksia siitä, miten he olivat levittäneet piikamyyttiä eteenpäin ennen kirjan lukemista.

– Asia on valitettavasti mytologisoitunut niin voimakkaasti, että se on jäänyt elämään ihmisten mieliin.

Turun palo on ollut yksi Hannu Salmen tutkimuskohteista 20 vuoden ajan. Kun hän äkkäsi ottaa näkökulmaksi palon kokeneiden ihmisten tuntemukset, valtava lähdemateriaali puristui kirjaksi nopeasti.

– Itselleni hämmästyttävintä on ollut se, miten vieläkin on mahdollista päästä 1800-luvulla eläneiden ihmisten elämään käsiksi ja katsoa maailmaa sellaisena, kuin se heidän edessään näkyi.

Salmen mukaan Turun palossa olisi edelleen pengottavaa tutkijoille. Miten kaupunki tai ympäröivä luonto toipui palon jälkeen? Tai mitä uutta tietoa voisi löytää palojätteistä, jotka ovat vajonneet soiden ja vesistöjen pohjasedimentteihin Turun ympäristössä?

Salmi iloitsee kirjansa vastaanotosta. Luentopyyntöjä on tullut paljon, ja hän kertoo Turun palon tarinaa mielellään.

– Tässä saa palautetta ja tapaa lukijoita, se on tutkijalle harvinaista.

Kirjaprojektin aikana päähenkilöistä tuli Salmelle läheisiä. Eniten häntä on mietityttänyt paljon parjatun piian, Maria Iisakintytär Vassin kohtalo.

Kirjan lopussa kerrotaan, että Maria menehtyi Turussa 76-vuotiaana, lähes 50 vuotta palon jälkeen. Salmen mukaan lähteet vaikenevat siitä, miten Maria tai hänen emäntänsä käsitteli palon aiheuttamaa tunteiden myllerrystä.

– Miten paljon Maria itse hahmotti sitä, miten piikatyttöä palosta syyllistettiin ja leimattiin? Se jää arvoitukseksi, Salmi miettii.

Faktojen valossa piikatytön syyllistäminen sukupolvesta toiseen tuntuu Salmesta valtavalta vääryydeltä. Siksi hän ilahtui kaiveltuaan tarkemmin Marian suvun vaiheita. Kävi ilmi, että Marian tyttären pojanpojasta tuli tuomari.

– Se kuvastaa hyvin suomalaista yhteiskuntaa. Maria edusti köyhistä köyhintä marginaalia, mutta hänen jälkeläisestään tuli 1900-luvulla hovioikeuden tuomari.

…..

Fakta