Paikalla on nelisenkymmentä uteliasta, kun Helena Honka-Hallila lähtee johdattamaan ryhmää Turun vanhan hautausmaan pääportista eteenpäin. Ideana on nauttia hautausmaasta paitsi historian, myös puiston näkökulmasta. Hautausmaa kun on luonnosta rikas ja kuin tehty paseeraukselle ja hiljentymiselle sekä kiinnostavien asioiden bongaukselle.
Eväätkin on paketoitu mukaan, sillä vaikka hautausmaa ei ole mikään varsinainen piknik-alue, niin kyllä siellä sopii eväitä nauttia, kunhan valitsee sopivan paikan ja muutenkin käyttäytyy hillitysti ja asiallisesti.
Honka-Hallila johdattaa joukkoa ja kertoo historiasta: Turun hautausmaa – tai yksi niistä – oli aikanaan Tuomiokirkon ympärillä, mutta se oli väistämättä liian pieni. Alun perin ideana oli, että se siirrettäisiin piispanpellolle nykyisen Caribian tienoille. Siihen ei kuitenkaan lähdetty, kun olisi menetetty hyvät pellot.
Skanssin suunnilta sen sijaan löytyi hiekkapitoista maata, joten uusi hautausmaa perustettiin sinne. Se on myös yksi Turun kiinnostavimmista puistoista. Ainakin jos on jo ylittänyt teinivuotensa.
– Hei, täällä on penkki! Se on harvinaisuus hautausmaalla, mikä on vähän harmi. sillä olisi mukava jos voisi istuskella haudalla ja muistella vainajaa, Honka-Hallila toivoo.
Ei auta, seistään sitten.
– Hautausmaa vihittiin käyttöön vuonna 1807, alun perin se oli neliönmuotoinen. Sen suunnitteli arkkitehti Charles Bassi. Tarkoituksena oli, että hautausmaan ympärillä olisi ollut muuri ja muurin yhteydessä hautakappeleita, mutta turkulaiset eivät siihen lämmenneet, joten tehtiin vähän matalampi kiviaita, Honka-Hallila kertoo.
Hauska kuriositeetti on, että alun alkaen piti istuttaa puita hautuumaan ulkopuolelle ilman raikastamiseksi, mutta onneksi puut laitettiin lopulta sisäpuolelle.
– Johan jo Lutherkin sanoi, että hautuumaiden tulisi olla viihtyisiä ja mikäs sen viihtyisämpää kuin kauniit puut ja kasvit, Honka-Hallila sanoo.
Hautausmaan puurivistöt ovat itse asiassa alun perin kaupunkilaisten istuttamia, kun seurakunta ei sitä tehnyt – koko paikka oli alkuun ruohottunut ja villiintynyt. Vasta kun kaupunkiin perustettiin oikein kaunistamiskomitea vuonna 1859, alkoi tapahtua. Silloin saatiin muun muassa hiekkakäytävät. Kotimaisia puita istutettiin peräti 217 erilaista ja vielä päälle 70 vähän fiinimpää ulkomaista lehmusta, jotka tilattiin Tukholmasta.
– Myös multa piti tuoda, koska paikka oli hyvin hiekkapitoista. Vuonna 1861 alue siirtyi sitten seurakunnan hoidettavaksi. Siellä oli puutarhuri ja tällä kaksi torpparia apuna. 431 puuta istutettiin lisää, oli jalavia, vaahteroita, koivuja, pihlajia. Siihen aikaan oli myös tapana istuttaa puita haudalle, jolloin ainakin osa esimerkiksi suurista kuusista on sen perintöä, Honka-Hallila kertoo.
Muitakin hautausmuoteja oli kuin puut: monen haudan ympärillä on esimerkiksi aitaus, pensasaitoja, koristekasveja tai vaikka saniaisia kertomassa, että tämä on minun tilani eikä minulta mitään puutu.
– Kuusi on ollut perinteisesti hautausmaan puu: tuore hauta havutettiin ja havutetaan edelleen. Alun perin varmaankin siksi, että kuusi on ainavihreä – aiemmin ei haudalle oikein saanut kukkia paitsi ihan kesällä.
Yksi hautuumaakierroksen osallistujista on Sanna Laaksonen, joka on mukana myös Mikaelinseurakunnan ympäristökerhon toiminnassa.
– Lähdin alun perin kerhoon mukaan kun kuulin roskatalkoista – se oli osa ”miljoona roskapussia” -tapahtumaa – ja sen jälkeen minua houkuteltiin osallistumaan muuhunkin. Olen ollut aiemminkin mukana seurakunnan jutuissa, mutta erityisesti tämä ympäristöasia on minulle tärkeä, Laaksonen kertoo.
Ja vielä niistä penkeistä: hautausmaalla tosiaan on harvakseltaan ympäri vuoden paikallaan olevia penkkejä, mutta kesäksi niitä tuodaan aina lisää, yhteismäärä on yli 50. Parannusta pulaan tuo myös se, että tänä vuonna asennettiin seitsemän kokonaan uutta penkkiä: kaksi Ylösnousemuskappelin portin tuntumaan, kaksi veteraanilehdon läpi kulkevan käytävän varteen ja kolme uurnalehtoon.