Rippikoulussa myös koetetaan löytää sellaisia painopisteitä, jotka resonoivat nuoren elämään. Nykynuoria esimerkiksi kiinnostaa kristinuskon suhde muihin uskontoihin – se on asia, joka on heidän arkeaan. Myös erilaiset ympäristöasiat tai seksuaalisuuteen liittyvät kysymykset kiinnostavat.
– Toisaalta aika isolle osalle nuoria tärkeintä on se, että saa viettää leirillä aikaa ystävien kanssa. Ehkä myös se, mitä rippikoulusta lopulta muistetaan, ei ole niinkään sisällöllistä, vaan se tunnekokemus, millaista on ollut, Lindberg kertoo.
Yksi harhakuva riparista on, että se on pelkästään se leiri ja päälle konfirmaatio. Oikeasti rippikoulu kestää – niin nyt kuin aiemminkin – noin puoli vuotta. Leirin (sikäli kuin haluaa mennä leirille) lisäksi kouluun kuuluu seurakuntaan tutustumista.
– Meillä Katariinassa on meneillään kokeilu, jossa tutustuminen seurakuntaan on suureksi osaksi vasta leirin jälkeen. Kun leirillä ensin opitaan perusasiat kristinuskosta ja vasta sitten on tutustumisjakso, niin monet asiat näyttäytyvät ymmärrettävämpinä. Lisäksi leirin jälkeen tapaamisissa ei kulu energiaa jännittämiseen ja oman paikan löytämiseen ryhmässä, kun ollaan jo leirillä opittu toimimaan yhdessä.
Entä vieläkö nykyrippikoulussa käydään jumalanpalveluksessa, minkä jälkeen haetaan papilta kuittaus? Katariinassa ei.
– Me pyrimme siihen, että ryhmä kokoontuisi ja tutustuisi asioihin aina yhdessä. Meillä on esimerkiksi erilaisia teemapäiviä: diakonia, musiikki tai tehdään vaikka retki kirkkoon ja käydään nuortenillassa. Laitamme paljon paukkuja siihen, että olisi kivaa yhdessä.
Rippikoulu on edelleen myös koulu, eli sen aikana on tarkoitus oppia monenmoisia asioita kristinuskosta. Vanhemmat polvet muistavat ainakin ulkoluvun.
– Kun itse kävin riparin 15 vuotta sitten, meillä oli ulkoläksynä 8 tai 9 juttua. Nykyään meillä on viisi. Ulkoa opettelu on vähän mennyttä maailmaa, mutta mielestäni näille meidän viidelle on kyllä hyvät perusteet. Uskontunnustus, Isä meidän -rukous ja Herran siunaus ovat sellaisia, jotka liittyvät jumalanpalveluselämään niin oleellisesti, että jos ei niitä osaa, jää ikään kuin ulkopuoliseksi, Lindberg sanoo.
Noiden kolmen lisäksi Katariinanseurakunnan riparilaisen oletetaan osaavan kaksi eräänlaista kristillisyyden eettistä ohjenuoraa: kymmenen käskyä sekä pienoisevankeliumin. Jälkimmäinen on Johanneksen evankeliumin yksi jae (3:16), jossa Jeesuksen sanat tiivistävät evankeliumien sanoman: ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän”.
Myös kieli muuttuu ja kehittyy, mikä asettaa omia haasteitaan Raamatun opettamiseen.
– Monet asiat pystyy kääntämään nykykielelle niin, että ne ovat samastuttavampia, mutta on paljon sellaisia ilmauksia, jotka ovat nykynuorille outoja ja jotka pitää ihan selittää. Esimerkiksi ”sikisi Pyhästä hengestä” – että mitä se sikiäminen on. Tai futuuri jota ei suomessa oikein ole: ”On sieltä tuleva tuomitsemaan”. Tai ihan yksittäiset sanat kuten ”pyhäin”.
Rippileirit ovat edelleen paljolti samanlaisia kuin nykynuorten vanhempien nuoruudessa. On rukouselämää, hartauksia, mutta myös leirinuotioita, leikkejä ja pelejä sekä tietenkin syödään koko ajan. Sellaista hauskaa yhdessäoloa, joskin siihen täytyy vähän ohjata.
– Näin jälkikorona-aikaan on ollut huomattavissa, että voi olla pieni shokki asua saman katon alla muiden kanssa kokonainen viikko.
Samaa on myös se, että edelleen rippileirimuistot ovat useimmilla hyvin lämpimiä.
– Ehkäpä se johtuu siitä, että voi kokea yhteyttä ja yhteenkuuluvuutta. Itse ajattelen, että Jumala vaikuttaa siinä mukana ja leiristä muodostuu ikään kuin pienoisseurakunta. Paras tilanne on, jos nuori kokee, että mä kuulun tänne ja mulla on paikka täällä, Lindberg sanoo.