– Erityisrippikoulu on niin tavallinen rippikoulu kuin mahdollista. Sovellettu tietenkin, ikään kuin selkokielinen, määrittelee kehitysvammaistyön diakoni Tarja Muurinen.
– Erityisrippikoulu on esimerkiksi olemuskielinen, mikä tarkoittaa, että sanoilla ei välttämättä ole niin suurta merkitystä vaan olemisella. Kontaktia tavoitellaan sanojen yli, ohi ja ali, lisää Varsinais-Suomen kehitysvammaistyönpappi Pertti Arola.
Siinäkin mielessä erityisripari on aika tavallinen, että tarjolla on niin leiriversio kuin päiväriparikin. Turussa on yksi erityisryhmä ja lisäksi alueella on toinen, joka koostuu maakunnan nuorista.
Kaksikon työnjako menee niin, että Muurinen vastaa pitkälti käytännön asioista, turvallisuudesta ja sen sellaisesta, kun taas Arola pappina vastaa opetuskokonaisuudesta. Mutta käytännössä kyllä molemmat tekevät vähän kaikkea.
Erityisnuorten opiskelu tietenkin vaatii normaalia enemmän joustoa ja räätälöintiä, ja sitä sitten suunnitellaan yhdessä perheen tai huoltajan kanssa.
– Mietimme, miten vaikka leirillä olisi helppo olla ja millaisia apuja tarvitaan. Meillä on omasta takaa leiriavustajia, mutta joku voi tarvita sitten vielä lisäksi oman henkilökohtaisen avustajan. Mahdollisimman pitkälle mietitään jokaisen oleminen turvallisuuden sekä vaikka jaksamisen näkökulmasta, Muurinen kertoo.
Tietenkin myös opetussisällöt mietitään tarkkaan.
– Tavoitteena on, että tekeminen olisi mahdollisimman moniaistista. Sisältö sinänsä pyörii kristinuskon kysymysten parissa, mutta tekemisen ja olemisen kautta. Paljon rakennetaan juhlapyhien ympärille: mistä joulu kertoo, mitä pääsiäisenä tapahtuu ja niin edelleen. Tavoitteet eivät niinkään ole tiedollisia, vaan pyrkimyksenä on elää yhdessä kristinuskon sisältöä, Arola sanoo.
Koska kyseessä on ripari, myös jumalanpalvelus tulee tutuksi. Ehtoollistakin harjoitellaan ja vietetään jo ennen konfirmaatiota – se on toki asia, jota voidaan tehdä tavallisissakin rippikouluissa.
Erityisnuorten ripariryhmässä on tänä keväänä 12 nuorta, ja se on nytkin poikapainoitteinen, sillä jostain syystä kehitysvammatyössä pojat ovat usein enemmistönä. Mutta vaikka ryhmät ovat poikavaltaisia, niin heterogeenisiä ne ovat sitäkin enemmän. Osa tarvitsee avustajaa koko ajan, ja osa taas pärjää paremmin itse.
– Luotamme kyllä avustajiin hyvin pitkälle, että he ovat oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Meillä on myös pienet ryhmät. Kun meitä on 12 kaikkiaan, niin ollaan kuitenkin kahdessa pienryhmässä. Toinen on sellainen vähän keskustelevampi ja toinen enemmän olemusryhmä, Muurinen kertoo.
Ja ne keskustelut menevät välillä hyvinkin syvälle.
– Autistilasten kanssa maailman syntyyn liittyvät ajatukset voivat olla hyvinkin mielenkiintoisia ja eksistentiaalisia. Myös ne kysymykset, joita he esittävät, ovat usein jänniä. Kuten vaikka että riittääkö, jos toteuttaa yhdeksää kymmenestä käskystä, vai suuttuuko Jumala, jos jättää sitä yhtä noudattamatta. Tai että suututaanko taivaassa, jos siellä esittää kovin yhteiskuntakriittisiä näkemyksiä, Arola kertoo.
Pertti Arolan mielestä onnistunut erityisripari on sellainen, josta jää jokaiselle mieli, että minun olemassaolostani iloitaan.
– Tärkeää on, että välittyy rakkaudellinen ilmapiiri sekä ajatus siitä, että myös Jumala on iloitsemassa juuri minusta. Jotta se onnistuu, täytyy pystyä välittämään vaikeita juttuja selkeän kautta. Ohjaaja näkökulmasta se tarkoittaa myös sitä, että kun on pakko olla selkokielinen, joutuu karsimaan rönsyt ja keskittymään vain siihen kaikkein oleellisimpaan. Silloin voi myös päästä tosi syvälle.
Pertti Arola ja Tarja Muurinen vakuuttavat, että rippikoulu joustaa nuorten mukaan, ei päinvastoin.
Muurinen ajattelee asian näin:
– Onnistunut ripari on sellainen, jossa nuorelle tulee ahaa-elämyksiä: että kun on harjoiteltu vaikka jumalanpalvelusta, niin yhtäkkiä ymmärretään, että aijjoo, tämä on se kohta kun laitetaan kädet ristiin, tai että nyt lauletaan tämä virsi. Ja sen loksahduksen tai sisäistämisen oikein näkee nuoren silmistä.
Nykyään on tarjolla myös tavallisen ja erityisriparin puolesta välistä olevia ryhmiä. Eli pienryhmäripareita nuorille, jotka eivät ihan pärjää isossa ryhmässä, mutta joilla ei kuitenkaan ole sen suurempia vaikeuksia.
– Näille pikkuryhmille on kasvavaa kysyntää. Jos siis on vaikka sosiaalista arkuutta, oppimisvaikeuksia tai ehkä autismin kirjon oireita. Ne ryhmät täyttyvät nopeasti, Muurinen kertoo.
Konfirmaatio on tietenkin sitten se kaikkein jännin juttu, jota pohditaan paljon jo leirillä. Myös tulevista juhlista jutellaan enemmän erityisleireillä kuin yleensä. Kun sitten vihdoin päästään harjoittelemaan kirkkoon konfirmaatiota, se saattaa olla jo niin hurja juttu, että menee ihan puihin.
Kuitenkin kun h-hetki on käsillä, kaikki sujuu yleensä oikein hyvin.
– Ja jos joskus on joku, joka ei suostu sieltä penkistä tulemaan eteen konfirmoitavaksi, niin me tulemme sitten sinne penkkiin ja hoidetaan asia siellä, Muurinen sanoo.
Eetun suuri päivä
Eetu Levonen, 18, on erityisnuori, jolla on downin syndrooma sekä vielä autismin kirjon erilaisia oireita. Eetu on aika ujo, mutta niin vain hän kävi rippikoulun yhdessä kymmenkunnan muun erityislapsen kanssa ja pääsi konfirmaation jälkeen juhlimaan kerrankin oikein isosti.
Äiti Airi Levonen kertoo, että koska Eetu oli kastettu, niin tottahan sitten piti päästä myös rippikouluun.
– Ajattelen myös niin, että kun on erityinen lapsi, juhlan paikkoja on aika vähän. Eetulla on keskivaikea kehitysvamma, eikä hän osaa esimerkiksi lukea eikä kirjoittaa. Mitään valmistujaisia tai vastaavia ei ole luvassa. Siksi oli syytä juhlia, kun kerrankin oli mahdollisuus! Minusta oli myös tärkeää tarjota hänelle tällainen yksi tasavertainen juhla, kun kerran isovelikin on sellaisen saanut. Että on yksi päivä, joka on ihan vain hänen suuri juhlansa.
Niinpä Eetun juhlia varten varattiin Ruususali Henrikinkirkolta – se oli myös helppo siirtymä konfirmaatiosta, joka oli viereisessä kirkkosalissa, Eetulle kun siirtymiset ovat vaikeita. Mukana oli nelisenkymmentä ystävää ja sukulaista, pappi, diakoni ja leiriavustajatkin tulivat kahville ja rippipapin säestyksellä laulettiin pari laulua.
Onnittelukortit muistuttavat Eetun konfirmaatiojuhlasta. Juhlan järjestäminen tuntui erityisen merkitykselliseltä, koska valmistujaisia tai muita vastaavia merkkipaaluja ei ole luvassa, sanoo Eetun äiti Airi Levonen.
Iso panos oli kummeilla.
– Eetulla on kokonainen kummiperhe, kummitäti Maarit, hänen miehensä ja kaksi tytärtään. Maarit on minun tätini, mutta meillä on ikäeroa vain seitsemän vuotta. Oli selvää, että heitä pyydetään tai sitten ei ketään. He suostuivat mielellään ja kummitäti piti kauniin puheen rippijuhlassa. He myös auttoivat järjestelyssä, Airi Levonen kertoo.
Itse rippikoulu oli sellainen, että kokoonnuttiin ensin talvella samaisessa Ruususalissa pari kertaa. Eetu istui, kuunteli ja oli tietoinen, että jotain erikoista tässä on tapahtumassa. Sitten kesällä oli leiri, joka oli hyvin jännittävä, sillä Eetu oli aiemmin ollut yksin poissa kotoa vain muutaman kerran, eikä koskaan näin kauaa, neljä päivää. Avustajat tietenkin olivat auttamassa ja kaikki meni oikein hyvin.
Isä Jukka Levonen muistaa, kun bussi saapui leirin jälkeen kirkon pihaan.
– Eetu tuli ulos bussista hyvin reippaana, ja kun sitten kohta käytiin vuokraamossa kokeilemassa pukua, sekin meni hienosti, vaikka yleensä on aikamoinen vääntö vaatteiden kanssa. Itse konfirmaatiossa hän kätteli kaikki ja ymmärsi kyllä, kuka oli juhlan keskipiste. Hän oli oikein miehekäs siinä puvussaan.
Tärkeintä oli yhteishenki
Veikko Pesonen, 17, kävi erityisriparin vuonna 2020. Erityinen se oli myös siksi, että korona häiritsi, joten ryhmä oli normaalia pienempi, vain kuusi nuorta. Koko porukka käy nyt myös samaa koulua, Spesian ammattiopistoa, jossa Veikko on valmentavalla linjalla.
Itse ripari oli koulun lisäksi viikonlopun leiri Sinapissa.
– Virsiä laulettiin, Raamattua luettiin ja sinne oli myös tehty sellainen polku tai rata, jossa oli pieninä kuvina erilaisia asioita ja tehtäviä. Oli mukavaa, viimeksi olen ollut seurakunnan leirillä neljännellä luokalla, Veikko muistelee.
Päällimmäisenä riparista jäi mieleen yhteishenki.
– Jokainen meistä oli vähän oma persoonansa, niin sellainen yhteisöllisyys oli tärkeää, hän miettii.
Konfirmaatio oli Henrikinkirkolla, ja se jännitti Veikkoakin vähän. Etenkin kun hänellä oli luottotehtävänä kantaa risti kirkkoon, ja muut sitten seurasivat häntä. Kaikki sujui mainiosti.
– Yksi meistä oli tosin niin pitkä, että hänelle jouduttiin antamaan papin kaapu ylle, mutta muuten. Juhlat olivat äidin järjestämät, hän oli varannut kerhotilan ja sinne tuli sukulaisia aina Pohjois-Suomen Kärsämäeltä ja Kokkolasta saakka, Veikko kertoo.
Lahjojakin tietysti tuli, risti ja rahaa, mutta oli tärkeämpiäkin asioita.
– Näin pitkästä aikaa isovanhemmat ja isän fammun viimeistä kertaa, sillä hän kuoli siitä kuukauden päästä. Oli mukava, että hän ehti juhliin.
Ristin kantaminen kirkkoon konfirmaatiojumalanpalveluksen alussa on jäänyt erityisellä tavalla Veikko Pesosen mieleen.