– Idea lähti Heiniltä, joka on Tampere Chamber Music -festivaalin johtaja. Heini sanoi toivovansa teosta, joka perustuisi sielujen kohtaamiseen, Lindfors kertoo. Hän puolestaan innostui heti, sillä heillä on pitkä yhteinen historia – he ovat tehneet ympäri maailman yhteisiä produktioita vuosituhannen alusta saakka.
Liikkeelle lähdettiin Lindforsin kauniista pienestä runosta.
”Elokuun valo, jossa väri täyttyy, kahmaisee tuulen usvaan ja äänet, niin kauniit, että kaipuuni herää.”
– Löytämisestä tässä onkin kyse: siitä miten musiikin pinnalla väreilee sielun kaipaus toista kohtaan, lopulta kohtaaminen, jonkun kanssa yhteen sulautuminen. Teos on yhtä paljon konsertti kuin tanssiesitys. Se on hyvin herkkäpiirteinen. Kirkkotila sopii tällaiselle esitykselle hyvin, sillä riippumatta uskonnollisuudesta on tila pyhä, sillä se on ihmisten rukouksista rakennettu. Ja siksi se sopii äärimmäisen hyvin esitykselle, joka on esteettinen, herkkä ja joka puhuu hiljaisesti – vaikka musiikissa ja liikkeessä on toki voimaa, Lindfors sanoo.
Lindfors kertoo, että kun teema – sielujen kohtaaminen – oli olemassa, seuraavaksi piti rakentaa dramaturgia.
– Pohdin miten tilaa voidaan käyttää. Halusin, että lähdetään liikkeelle hitaasti, unenomaisesti. Aloitamme Griegin pianokappaleella, siitä fokus siirtyy parvelle, jossa sello vaihtaa Bachiin. Tästä alkutilanteesta teos levittäytyy ympäri kirkkoa. Musiikki on täysin Heinin valitsemaa, minä olen rakentanut toiminnallisen dramaturgian: toistemme etsimisen ja tanssikielen, Lindfors sanoo.
Tanssin näkökulmasta kirkko ei suinkaan ole mikään helppo tila, sillä yleisö näkee suureksi osaksi tanssijasta vain ylävartalon ja kädet.
– Mutta se on myös mielenkiintoista, välttämättömyydestä on tehtävä hyve ja rakennettava esitys tilan ehdoilla. Me kaikki kolme esiintyjää ikään kuin väreilemme tilan suuruudessa, tilan, joka korostaa henkisyyttä. Tampereella esitys toimi todella hyvin – ihmiset ihan itkivät liikutuksesta.
Entäpä sitten se, että esityksessä on vain yksi tanssija. Millaista on tanssia soolona verrattuna siihen, että tanssii isommassa joukossa?
– Tässä teoksessa on tarkoituksellisesti jätetty tanssille ilmarakoa. Näin ollen on luotettava omaan intuitioon ja kokemukseen, siihen että ajoitukset ja liikekombinaatiot menevät niin kuin pitää. Soolo on eri tavalla vaativa kuin ryhmätanssi: pitää luottaa omaan henkiseen kanttiinsa. Ryhmässä on tavallaan turvallisempaa, sillä tiedetään aina prikulleen, mitä seuraavalla sekunnilla tapahtuu, Lindfors sanoo.
Lindfors epäilemättä voi myös luottaa henkiseen kanttiinsa – kokemusta vuosien varrella on kertynyt yli 3500 esityksessä. Mielenkiintoista on myös tanssijan fysiikka: Lindfors alkaa lähennellä jo virallista eläkeikää, mutta niin vain tanssi sujuu edelleen. Eikö ikä yhtään paina?
– Toki fysiikka muuttuu, kun vanhenee, ja sekin on mielenkiintoista. Mutta kun on lavalla, niin adrenaliini ja endorfiini aiheuttavat sen, että pystyy vaikka mihin. Se on tosin sanottava, ettei päivittäinen tekniikkatreeni ole ihan yhtä herkkua kuin joskus ennen. Toisaalta tässä iässä on kokemusta ja kaikkea sitä, mitä se tuo mukanaan. Sellaista voimavaraa ei sovi jättää käyttämättä!
Lindfors kertoo, että halusi tilaisuuden maksuttomaksi, jotta mahdollisimman moni pääsisi mukaan – siksi se järjestetään osana kirkon ilmaista kulttuuritarjontaa.
Vaan entä jos pelottaa tulla, kun tuntuu, ettei kumminkaan ymmärrä tanssista tai klassisesta musiikista yhtään mitään?
– No sitten ei enää pelkää, jos tulee katsomaan ja kuuntelemaan. Kukaties oppii rakastamaan molempia!
”Väreily” Mikaelinkirkossa 15.4. klo 19. Tilaisuus on maksuton. Ohjelma: 15 euroa