Hylkeet olivat Suomen rannikon asukkaiden tärkeä ravinnon, turkisten ja valaisuun käytetyn traanin lähde. Maaliskuu oli hylkeenpyytämisen aikaa, kun hylkeet kerääntyivät sulavan jään reunalle synnyttämään poikasensa, ja melkein kaikki rannikon työkykyiset miehet osallistuivat hylkeiden metsästämiseen valkeilla jäälakeuksilla.
Keskiajan Suomesta on säilynyt hylkeenpyytäjien dramaattinen, omakohtainen kokemus heidän haaksirikostaan ja ihmeellisestä pelastumisestaan. Hyljemiehet olivat nimeltään Gudmund, Olof ja Jöns. He olivat kotoisin Lappavikin kylästä Närpiöstä, ja he olivat pääsiäispaaston aikaan vuonna 1424 olleet jokavuotiseen tapaansa pyydystämässä hylkeitä, kun raju tuuli oli työntänyt miesten veneen syrjään ja erottanut heidät muusta seurueesta pienelle jäälautalle, jolla he joutuivat hytisten viettämään yönsä.
Aamulla he näkivät etäämmällä yhden muista hylkeenpyytäjistä, joka onnistui tulemaan samalle lautalle heidän kanssaan, mutta kuoli kylmään. Kun toiset laskivat toverinsa ruumiin mereen, he pohtivat synkkinä omaa kohtaloaan. Silloin Gudmund muisti kuulleensa Tukholmassa dominikaaniveljen saarnaavan, että dominikaanikirkon alttarilla pidetty Kristuksen ristiltä laskemista esittävä hopeaveistos oli pelastanut merihädästä monet, jotka olivat rukoilleet sitä.
Kolmikko vannoi tekevänsä pyhiinvaelluksen Tukholmaan, jos he vain selviäisivät hengissä. He värjöttelivät lautalla viikon ajan, kunnes tuuli puhalsi heidät maihin, ja kiitolliset metsästäjät pelastautuivat rantaan. Jo saman vuoden toukokuussa miehet toteuttivat lupauksensa vaelluksesta, ja dominikaaniveli kirjasi heidän kertomuksensa muistiin. Väkisinkin ajatus kääntyy kuitenkin myös hylkeisiin, jotka olivat tarinan varsinainen uhri. Niiden jälkeläiset ovat varmasti tyytyväisiä siihen, että keväiset joukkometsästykset ovat vaipuneet historian hämärään.