Kurssin opettajana toimii Mari Zabyshnyi, joka on itse maalannut neljännesvuosisadan ja kirjoittanut aiheesta pari kirjaakin.
– Käännyin ortodoksiksi 30 vuotta sitten ja samalla alkoi myös matkani ikonien parissa. Olen nyt opettanutkin maalaamista jo 25 vuotta. Kävi ilmi, että oli paljon asiasta kiinnostuneita ihmisiä, luterilaisia suurin osa.
Zabyshnyi kertoo, että ikoni eroaa niin sanotusta tavallisesta taiteesta siinä, ettei se ole vain estetiikkaa, vaan myös rukouselämän väline.
– Ikoni on muistutus, että pysähdy, hiljenny. Usein kotona ei ole mitään muuta, joka muistuttaisi tästä toisesta maailmasta. Totta kai myös estetiikka on tärkeää: kauniisti maalattu puhuttelee enemmän. Tärkeintä ikonissa ovat kasvot ja silmät, jotka katsovat katsojaa ja saavat aikaan tunteen, että hän kuuntelee. Jos ikonin eteen pysähtyy ja herkistyy sydämessään, silloin se on kaunis, Zabyshnyi sanoo.
Ikonit eroavat normitaiteesta myös kaksiulotteisuutensa takia. Tosin se ei ole ihan koko totuus.
– Ne ovat kaksiulotteisia siksi, ettei katse lähtisi harhailemaan perspektiiviin, vaan keskityttäisiin olennaiseen: silmiin ja katseeseen. Mutta sitä kautta päästään siihen kolmanteen ulottuvuuteen, joka ei ikonitaiteessa olekaan perspektiivi, vaan hengellinen ulottuvuus. Se löydetään, kun pysähdytään kuvan ääreen.
Ikonin aiheeksi ei käy mikä tahansa, vaan pitää olla kanonisoitu pyhimys, Kristus, Jumaläiti tai enkeli. Niin ikään eri hahmoille kuuluu erilaisia attribuutteja tai värejä, suojelusenkelillä on esimerkiksi miekka ja risti, Kristus kuvataan tummahiuksiseksi ja niin edelleen.
– Mutta jos vaikka pyhimyksen viitta on sininen, niin itse saa päättää mikä sininen. Jokainen löytää oman tekniikan ja tavan kuvata sääntöjen sisällä, kahta samanlaista kuvaa ei tule. Eli vaikka on sääntöjä, on myös vapauksia. Ihan samalla tavallahan maisemamaalari kopioi maiseman, mutta sen voi kopioida hyvin eri tavoin, Zabyshnyi sanoo.
Ikonitraditiossa on myös sellainen puoli, että ikoneita ei signeerata, eli tarkoituksena ei ole nostaa tekijää, vaan ikoni maalataan Jumalan kunniaksi. Tästäkään syystä säännöistä ei sovi poiketa niin paljon, että tekijä alkaisi korostua tärkeämmän sijaan.
Itse maalaustekniikka on sellainen, että edetään tummasta vaaleaan, eli ensin maalataan tummat pohjavärit ja niitä sitten kirkastetaan niin paljon kuin kukin haluaa. Taustalla on ajatus, että kuljetaan pimeydestä valoon. Sunnuntaimaalarin näkökulmasta hommaa helpottaa, että kuvan ääriviivat voi kopioida ensin mallin läpi ja näitten ääriviivojen päälle vasta ryhtyä maalaamaan.
– Maalauspohjana on yleensä puu, ja maalit sekoitetaan paikan päällä pigmentistä, kananmunankeltuaisesta ja valkoviinistä. Tarkoituksena on tehdä niin kestäviä kuvia, että ovat olemassa vielä tuhannen vuoden päästä, Zabyshnyi sanoo.
Ann-Mari Rannikko kertoo, että ikonimaalaus on opettanut paljon.
– Olen suurpiirteinen ja hätäinen ihminen, ja tämä vaatii täysin päinvastaisia luonteenpiirteitä. Ensimmäinen ikonini oli aloittelijan tuurilla oikein onnistunut, seuraavasta eli Franciscus Assisilaisesta tulikin sitten aika rujo. Nyt täytyy toivoa, että kolmannesta tulee hyvä, sillä se on suojelusenkeli ja tulee tuoreelle tyttärenpojalle.
Yksi asia on kuitenkin varma:
– Tästä tulee minulle loppuelämän harrastus!