Tammikuun lopussa oli puolestaan ilmestynyt juttu, jossa päiviteltiin Vallilan kirjaston huumeidenkäyttäjille suunnattua kylttiä. Ja huumeidenkäyttäjiä.
Vaikken normaalisti laittaisi vauvoja ja huumeidenkäyttäjiä samaan kategoriaan, niin nämä lehtijutut tekevät sen puolestani.
Kirjastot ovat tärkeitä tiloja. Rakastan niitä. Ne pyrkivät vähentämään maailman epätasa-arvoistavia rakenteita luomalla saavutettavaa ja puoleensavetävää arkkitehtuuria ja mukavia hengailutiloja, sekä tuomalla hurjat määrät tietoa, viihdettä ja jopa työkaluja ihmisten saataville.
Kirjastojen ongelma ei ole huumeidenkäyttäjät tai huutavat vauvat, vaan se, millaisessa maailmassa kirjastot sijaitsevat. Se on maailma, jossa kodittomien potentiaalisiin lepopaikkoihin asetetaan piikkejä ja nuoriso häädetään kauppakeskuksista liiketoimintaa häiritsemästä.
Julkinen tila ei ole kaikkien tilaa.
Kirjasto on se paikka, joka ottaa kopin yhteiskunnallisista kipukohdista. Päästää sisään kaikki, jotka eivät ole tervetulleita muualle.
Kun Hesarin toimittaja kysyi yhdeltä Oodissa hengailevalta äidiltä, mikä kirjastossa vetää puoleensa, hän vastasi näin: ”Täällä on hyvät tilat, joissa pääsee liikkumaan lastenvaunujen kanssa helposti.”
Kaupungeissa on etenkin talvisikaan hyvin vähän paikkoja, joihin voi mennä matalalla kynnyksellä lapsensa kanssa ja viihtyä. Lapsiperheet eivät ole erityisen toivottu näky julkisessa tilassa – mikä onkin ainoa asia, joka yhdistää heidät huumeidenkäyttäjiin.
Tämä todella on ongelma. Se ei kuitenkaan ole Oodissa vaan sen ulkopuolella.
Jos kirjastossa on ongelma, se on yhteiskunnassa. Kaupunkisuunnittelussa, kylmissä rakenteissa, lapsiperhevihamielisessä ilmapiirissä.