Käsityöläismuseota – tai itse asiassa nykyiseltä nimeltään Luostarimäen museokorttelia – on tavattu pitää söpönä maurikunnasmaana keskellä Turkua, pienenä aikamatkana menneeseen, jossa eletään käsityöläisyydestä, pihat ovat hauskannäköisiä ja melkein saattaa kuvitella, kuinka lapset kirmailevat kapeita kujia ja kaikilla on auvoisaa.
Niin ei kuitenkaan ihan ollut. Ensinnäkin Käsityöläismuseo on nimensä mukaisesti museo. Vaikka itse taloista monet ovat Turun paloa edeltävältä ajalta, niin käsityöläisten verstaita siellä ei ole ollut ikinä. Mestarit toimivat tietenkin kaupungin keskustassa, jossa asiakkaatkin olivat. Sen sijaan Luostarinmäki oli köyhien ihmisten kortteli, kertoo tutkija Noora Viljamaa. Hän oli mukana monitieteisessä hankkeessa, jossa tutkittiin lapsiperheiden köyhyyttä Turun palon ja toisaalta 1990-luvun laman jälkeen. Hankkeen nimi oli ”Köyhyyden ja osattomuuden kertomattomat kokemukset Turussa 1800-luvulta nykypäivään”.
– Palon jälkeisen ajan tutkimisessa keskityttiin ennen kaikkea Luostarinmäen alueeseen, sillä se oli aikoinaan juuri työväestön ja köyhemmän väen asuinalue. Heidänkin olonsa huononivat palon jälkeen, kun sinne muutti ihmisiä muualta Turusta. Tietenkin se on myös siinä mielessä kiitollinen tutkimuskohde, että pääsee ihan oikeasti näkemään niitä paikkoja, joissa on aikoinaan oltu ja asuttu. Siis siitäkin huolimatta, että aluetta on tietenkin restauroitu, Viljamaa kertoo.
Luostarinmäellä asui lähinnä pienituloisia, usein – nykytermein ilmaistuna – vajaatyöllistettyjä perheitä. Elanto saatiin tyypillisesti fyysisesti raskaasta työstä.
– Oltiin kisällejä, laudankantajia, muurareita, renkejä. Yksinhuoltajanaiset olivat oma porukkansa, he toimivat vaikka pyykkäreinä tai pitivät krouveja – laillisia ja laittomia – osa oli myös seksityöläisiä. Eli lähtökohdat olivat aika vaihtelevia, mutta pienituloisia kaikki olivat. Rahat menivät peruselämään: ruokaan, lämmitykseen ja vuokraan.
Niinhän toisaalta monella menee nykyäänkin, jos kohta pieniä eroja toki on.
– Siihen aikaan oli niin sanottua absoluuttista köyhyyttä, eli saatettiin nähdä ihan nälkää, oli kodittomuutta ja kärsittiin kylmää. Nyky-Suomesta tämäntyyppinen köyhyys on hävinnyt, mutta meillä on sitten vastaavasti suhteellista köyhyyttä.
Palo myös huononsi etenkin köyhien mahdollisuuksia tulla toimeen, vaikka nimenomaan Luostarinmäellä talot säästyivätkin. Kaupungin talous oli kuitenkin kuralla pitkään, ja vaikka jälleenrakennus tietenkin työllisti, sen jälkeen työpaikkoja ei yhtäkkiä ollutkaan.
– Vielä 20 vuotta palon jälkeen Turussa oli enemmän huono-osaisia kuin muualla. Moni joutui myös turvautumaan köyhäinapuun. Köyhäinhoitolautakunnan kautta saattoi päästä köyhäintaloon, josta sai katon päänsä päälle ja ruokaa. Mutta sinne ei haluttu. Se oli vaihtoehto vasta, jos ei tosiaan pystynyt itse hankkimaan elantoaan. Sellaisia ihmisiä olivat esimerkiksi alle 15-vuotiaat orpolapset, jotka olivat muutenkin erittäin haavoittuvassa asemassa, Viljamaa kertoo.
Myöhemmin köyhäintaloja kutsuttiin myös vaivaistaloiksi – jollainen on tuttu esimerkiksi Vaahteranmäen Eemelistä. Näistä taloista tiedetään hyvin vähän, se sentään, että siellä oli vanhuksia ja sairaita, mutta myös hyvin paljon lapsia:
– Luostarinmäeltäkin lähti lapsia köyhäintaloon palon jälkeen. Jossain vaiheessa Turun köyhäintalojen asukkaista jopa puolet oli lapsia. Turvattomia lapsia oli palon jälkeen paljon.
Köyhäinhoidokkeja oli sijoitettu ympäri kaupunkia, mutta varsinaisia köyhäintaloja oli yksi, ja se tuhoutui palossa. Vuonna 1831 valmistui uusi ja se olikin komea: nykyisen Sirkkalan kasarmialueen kruununjalokivi, eli se keltainen mäellä seisovat rakennus, joka oli jossain vaiheessa myös sotilassairaalana. Sittemmin köyhäintalossa on ollut muun muassa yliopiston historian oppiaine.
– Siihen aikaan kyllä vähän paheksuttiinkin, että miksi köyhäintalo oli niin hieno, Viljamaa sanoo.
Lapsiperheiden köyhyys – ja köyhyys yleisestikin – rakentui hierarkkisesti, eli kaikki Luostarinmäenkään köyhät eivät olleet yhtä köyhiä. Osalla köyhien lapsista oli jopa mahdollisuus käydä koulua. Turussa oli heitä varten niin kutsuttu Bell-Lancaster -koulu, joka oli kehitetty 1700-luvulla Englannissa, kun haluttiin lapset vetelehtimästä kadulta opettelemaan lukemista, kirjoittamista ja laskemista.
Tämä köyhien koulu oli sellainen, johon saattoi päästä ilmaiseksi ja Luostarinmäellä asuikin kymmeniä lapsia, jotka kävivät sitä. Valtaosa ei maksanut mitään, sillä heillä oli varattomuustodistus.
– Toisaalta jos verrataan näitä perheitä – jotka olivat siis todistetusti varattomia – moniin muihin Luostarinmäen perheisiin he itse asiassa eivät olleet varattomia, koska heillä kerran oli mahdollisuus päästää se lapsi kouluun, Viljamaa huomauttaa.
Yleensähän lasten panosta tarvittiin kotona, sillä he hoitivat osansa leivän hankkimisessa. Koululaisten perheet sen sijaan pystyivät satsaamaan lasten koulukseen ja tulevaisuuteen. Se kertoo Viljamaan mukaan myös siitä, että heillä oli henkisiä resursseja ja mahdollisuus sosiaaliseen osallisuuteen, vaikka olivatkin huono-osaisia.
– Heillä oli siis resilienssiä. Se tarkoittaa kykyä selvitä vastoinkäymisistä ja uskoa tulevaisuuteen, tunnetta, että on osa yhteiskuntaa, osallinen. Sen vastinpari on sitten osattomuus ja ulkopuolisuus, syrjäytyminen.
Entä mitä ne lapset tekivät, jotka eivät olleet koulussa? Lastenhoito oli yksi:
– Sinänsä ajatus, että joka talossa asui suurperhe on myytti, lapsikuolleisuus oli niin suurta. Sisaruksia kuitenkin oli, joten isompien piti vahtia pienempiä, kun isä oli työssä ja äidillä oli askareitaan. Jos sitten isoveli tai -sisko oli koulussa, se vaati äidiltä enemmän.
Kodin lisäksi lapset tekivät pieniä askareita, toimittivat asioita ja niin edelleen:
– Yhden tutkimusmateriaalissani olevan seksityöläisen kymmenvuotias lapsi esimerkiksi toimi juoksutyttönä kaupunginpalvelijalle – he olivat eräänlaisia virkamiehiä. Lapset toivat tietenkin palkkansa kotiin.
Kun nykyään usein valitetaan, kuinka koululuokat ovat kovin suuria ja opettajan aika kuluu lähinnä järjestyksen ylläpitämiseen, niin Bell-Lancaster -kouluun verrattuna peruskoulumme näyttäytyy auvolana.
– Koulu oli iso ja toimi yhdessä suuressa salissa. Erään vuoden aikana siellä oli peräti 350 eri ikäistä lasta – vaikka tuskin he kaikki siellä kerralla olivat. Opettajia oli vain yksi. Homma toimi niin, että opettaja opetti ensin kymmenelle monitööri-oppilaalle, eli vähän edistyneemmälle tai lahjakkaammalle lapselle, ja sitten he kävivät opettamassa muille, Viljamaa kertoo.
Aikalaistodistuksen mukaan – eikä ehkä kovin yllättävästi – koulussa oli koko ajan hirvittävä melu. Pulpetteja siellä ei myöskään ollut ja koko päivä seistiin – miksi lie, ehkä kurin takia. Kirjoittamista ja numeroita opeteltiin piirtämällä hiekkaan, sillä paperiin ei tietenkään ollut varaa.
Lankasterikoulukin meni palon mukana, 1830-luvun puolivälistä eteenpäin se oli kuitenkin jälleen toiminnassa ja sijaitsi nykyisen pääkirjaston kahvila Siriuksen paikkeilla. Silloin myös tytöt pääsivät opintielle. Lukemisen, laskemisen ja kirjoittamisen lisäksi heille opetettiin käsitöitä, sillä se oli tärkeä taito tulevaa avioliittoa ajatellen.
Kouluun tulikin heti kymmeniä tyttöjä, myös Luostarinmäeltä.
Koulunkäynti ei kaikesta huolimatta useinkaan tarkoittanut köyhille lapsille suoranaista sosiaalista nousua, mutta se mahdollisti ehkä vähän paremman toimeentulon. Ja muutamissa tapauksessa enemmänkin.
– Ainakin yksi Lankasterikoulun oppilaista pääsi Porvooseen lukioon. Hänen tiestään ei tiedetä sen enempää, mutta mikäli hän kävi sen loppuun, niin hän olisi voinut periaatteessa valmistua aikanaan vaikka papiksi, mikä olisi ollut jo melkoinen luokkanousu. Toki se vaati, että joku maksoi hänen koulunsa – oliko se sitten hänen perheensä, tuskin. Ehkä hänellä oli joku ulkopuolinen varakas rahoittaja, Viljamaa kertoo.
Eikä koulunkäynti silloinkaan ollut välttämättä suora tie onneen. Esimerkiksi Luostarinmäellä asuneet Frans Lindström, ja hänen veljensä olivat yksinhuoltajan aviottomia lapsia. Molemmat kävivät kuitenkin koulun, mutta niin vain toinen ajautui rikoksen poluille ja hänestä tuli julkijuoppo mikä oli kauhistus siihen aikaan. Hän joutui vankilaan ja oli ensimmäisiä, jotka pääsivät vastavalmistuneeseen Kakolaan – hän itse asiassa osallistui sen rakentamiseenkin.
Turun palon jälkeen Lankasterikoulu otti oppilaikseen myös tyttöjä, jolloin koulutie avautui joillekin Luostarinmäen tytöillekin. Lukemisen, kirjoittamisen ja laskemisen lisäksi tytöille opetettiin myös käsitöitä, sillä sitä pidettiin tärkeänä taitona tulevaa avioliittoa ajatellen, Noora Viljamaa kertoo.
Mutta sellaisiahan ne elämänpolut ovat edelleenkin: koskaan ei voi olla varma miten käy.
Vielä nykyään vanhempien sosiaalinen asema tuppaa periytymään, lääkäreiden lapsista tulee usein lääkäreitä ja ylipäänsä korkeasti koulutettujen ihmisten lapsista korkeasti koulutettuja. Sama päti 1800-luvulla vielä selkeämmin.
Lapset kulkivat pitkälti vanhempien työläisjalanjäljissä ja elämänkaari ylipäänsä oli aika samanlainen: ensin oli selvittävä varhaislapsuuden haasteita, eli pysyttävä hengissä pikkulapsiaika, 15-vuotiaana mentiin rippikouluun – osa vanhempana, kun eivät olleet voineet opetella lukemaan aiemmin. Katekismusta oli osattava lukea – tai ehkä pikemmin lausua ulkoa, sillä lukutaito oli useimmilla vähän niin ja näin. Yleensä oli isän vastuulla opettaa lapselle vaikkapa kymmenen käskyä.
Rippikoulun jälkeen piti alkaa elättää itsensä. Mentiin ehkä käsityöläisoppiin, räätäliksi, suutariksi tai kirvesmieheksi – usein samaksi kuin isä. Joistain tuli myös merimiehiä. Köyhimmät päätyivät yleensä rengeiksi ja piioiksi. Naisilla avioliitto turvasi heidän elämänsä, sillä miesten tehtävä oli tuoda raha pöytään. Vaikka toki naisillakin askaretta riitti, he tekivät vaatteet ja hoitivat kodin.
Leskeksi jääneet saattoivat toimia sitten vaikka kätilöinä tai pitivät krouveja. Muuten naisilla oli hyvin rajalliset mahdollisuudet harjoittaa ammattia. Avioliitto oli heidän keinonsa elättää itsensä.
Iso merkitys sille kuinka pärjäsi elämässä, olivat muut ihmiset. Tässä kummijärjestelmä oli tärkeä.
– Oli esimerkiksi perheitä ja sukuja, jotka olivat hyvin haluttuja kummeja. Mitä enemmän lapsella oli kummeja, sitä tiukemmin hän oli kiinni yhteiskunnassa. Jos oli vain kaksi kummia, se vaikutti tulevaisuuteen. Kummeja saattoikin olla jopa kymmenen. Hyväosaisena voidaan pitää jos oli 4-5 kummia. Se tarkoitti että oli turvaverkkoja, jotka saattoivat osallistua lapsen elämään ja joihin voi tukeutua. Se oli merkittävä voimavara. Vaikeinta oli niillä, jotka eivät voineet tehdä työtä ja joilla ei ollut ketään ympärillä auttamassa. He joutuivat köyhäintaloon, Viljamaa kertoo.
1800-luvun alkupuolen Luostarinmäen lasten arjesta ja leikeistä, lauluista ja ystävyyssuhteista ei juuri tiedetä. On mahdollista että köyhien lapset leikkivät myös säätyläisten kanssa – ja tietenkin he myös tiesivät kuka oli kuka jo vaatteista:
– Ihmiset tiesivät paikkansa huoneentaulun perusteella. Se oli siis konkreettinen taulu, joka löytyy Lutherin Vähä-Katekismuksesta, josta vanhemmat opettivat lapsille mikä heidän paikkansa oli yhteiskunnan rakenteessa. Se hyväksyttiin, sillä Jumala oli sen määrännyt.
Vaikka ajat ovat muuttuneet, Noora Viljamaan mukaan lapsiköyhyydessä oli silti 1800-luvulla paljon samaa kuin nykyäänkin.
– Esimerkiksi häpeän tunne on sellainen, joka koettelee köyhiä ajasta riippumatta. Köyhyys voi myös aiheuttaa ulkopuolisuuden tunnetta, joka on nykyäänkin monilla vahva. Ylisukupolvinen köyhyys on samaa eri ajoissa. Nyky-yhteiskunnassa on sijoitettuja lapsia paljon – aivan kuin ne köyhäintalon lapsetkin. Eikä näiden meidän sijoitettujen lasten elämänkulku näytä yhtä valoisalta kuin niiden jotka ovat saaneet elää normaalisti. Sekin on sama.
Yksi mielenkiintoinen erokin löytyi: nykyajan nuoret, jotka ovat olleet sijoitettuina, perustavat usein perheen hyvin aikaisin, kun taas silloin 1800-luvulla köyhäintalojen lapset perustivat perheen hyvin myöhään.
Sitä sopii tosin pohtia, onko se lopulta ero. Esimerkiksi tytöillehän aikoinaan avioliitto toi turvaa, eli myöhäinen avioliitto tarkoitti turvattomuuden jatkumista pidempään. Nykyään vastaavasti usein varhainen perheen perustaminen tarkoittaa, että ei opiskella kovin pitkälle. Ehkäpä tuokin ero lopulta on oikeastaan yhteneväisyys.