Miltei jokainen on toisinaan ongelmissa liiallisen tavaran kanssa. Tavarakaaos saattaa yltyä jopa sellaiseksi, että ei pysty enää syömään pöydän ääressä, koska ryönää on niin paljon. Tai että lapset eivät voi kutsua ystäviä kylään, koska ei yksinkertaisesti mahdu.
Mitä silloin voi tehdä? Yksi mahdollisuus on osallistua tavarasta luopumisen ryhmään. Ensimmäinen järjestettiin Kaarinan seurakunnassa juuri ennen koronaa ja ensi vuonna on tarkoitus järjestää jatkoa.
Ryhmän kokoontumisissa käytiin muun muassa läpi syitä, miksi ja mitä tavaroita kerääntyy. Syitä löytyi esimerkiksi asenteista: ajateltiin vaikka, että ollaan säästäväisiä, mikä on sinänsä tietenkin hyve. Toinen oli turvallisuuden hakeminen. Moniin tavaroihin liittyi myös tunteita.
– Joku oli saattanut kokea jonkin menetyksen, mikä sitten oli ajanut tavaran hamstraamiseen. Tai mahdollisesti oli vaikka lapsena joutunut elämään puutteessa. Häpeä ja syyllisyys olivat asioita, joita käsiteltiin. Oli jouduttu hankkimaan erilaisia ylimääräisiä varastotiloja tai jopa toinen asunto, jossa niitä tavaroita säilytettiin, kertoo diakoni Anu Aarnivala.
Tavoitteena oli sitten yhdessä miettiä, kuinka paljon ja mitä tavaraa tarvitsee. Jokainen teki vähentämissuunnitelman – jokainen myös pääsi tavoitteissaan eteenpäin.
– Etenkin vanhemmilla, 1940-50 -luvulla syntyneillä oli suuria vaikeuksia heittää tavaraa roskiin tai antaa eteenpäin. Säästäväisyys oli jotenkin selkäytimessä. Nuorille se on varmaan vähän helpompaa, kun he ovat eläneet tavarapaljouden keskellä koko ikänsä.
Ammattijärjestäjä Ilana Aalto määrittelee, että tavara on muuttunut ongelmaksi siinä vaiheessa, kun se haittaa arkea ja pinna kiristyy.
– Arkinen testi on esimerkiksi se, pystyykö aloittamaan ruuanlaiton tuosta vain vai pitääkö ensin raivata tilaa. Tai sellainen, että tietää omistavansa jonkin tavaran, mutta ei löydä sitä ja joutuu ostamaan uuden. Tai että on ostanut tavaroita ja unohtanut ne, ja sitten kaappeja raivatessa käsittää, että ai minulla onkin seitsemät sakset.
Kun tavaraa on paljon, esiin nousee myös kysymys tilasta. Löytyykö paikka kaikelle, ovatko omat rutiinit sellaisia, että osaa myös palauttaa tavarat omille paikoilleen.
Anu Aarnivala kertoo, että tavaranvähennysryhmäläisille kertyi erityisesti vaatteita. Niiden lisäksi oli erilaisia papereita, muistoesineitä, perintökaluja, lahjoja joita oli saanut. Nykyään myös erilaiset piuhat ja laturit ovat riesa.
– Muistuttaisin myös siitä, että vaikka esimerkiksi kirpparit ovat erinomaisen kannatettava juttu, niin sieltä tulee hankittua usein tavaraa, jota ei oikeasti tarvitse. Kirpparit ovat nykyajan marjametsä – aina löytää jotain uutta ja vieläpä halpaa, joten sitä tulee sitten myös ostettua, Aarnivala sanoo.
Ilana Aallon mukaan ei ole olemassa yhtä selkeää sääntöä tai neuvoa, miten tavarakaaosta pitäisi ryhtyä taklaamaan.
– Itse ajattelen, että tärkeintä on aloittaa. Iso ongelma on juuri ryhtyminen – jatkaminen on paljon helpompaa. Laittaa vaikka ajastimen päälle, että seuraavat viisitoista minuuttia raivaan tuota kaappia.
Toinen tärkeä on aloittaa helposta.
– Ottaa selkeän kohteen, vaikka keittiön tai kylpyhuoneen kaapin. Tai sukkalaatikon. Harvalla on rikkinäisiin sukkiin kovin syvää tunnesuhdetta, joten niiden avulla voi harjoitella luopumista. Viime kädessä kysymys on päätöksenteosta ja sitä voi harjoitella.
Tavaranhallinnan myönteiset seuraukset voivat olla käsin kosketeltavia.
– Verkkokursseilla näen paljon sitä pohdintaa, mikä ihmisillä luopumiseen liittyy – se tuo kontrollin tunnetta omaan elämään ja on voimaannuttavaa, jopa mullistavaa. Positiivinen tunne voi sitten levitä myös muille elämän osa-alueille. Ja lisäksi tietenkin tulevat arkiset hyödyt: on esimerkiksi kivempi jatkossa siivota, kun ei tarvitse ensin raivata, Aalto sanoo.