Mikko Kuustonen tuskin olisi musiikkialalla ilman erästä gospel-keikkaa 1970-luvun lopulla.
Nuori ja hapuileva lauluntekijä uskaltautui tapaamaan ihailemansa gospelbändin Pro Fiden muusikoita. Keikan jälkeen hän soitti heille kasetilta omia laulujaan Joroisten kirkon sakastissa.
Tapaus jäi bändin kapellimestarin Juha Kelan, muusikko Anssi Kelan isän, mieleen. Pienessä kaivoskylässä kasvanut, 19-vuotias Kuustonen värvättiin Pro Fiden solistiksi heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen.
Nyt tapaus tuntuu Kuustosesta paitsi muusikonuran kannalta käänteentekevältä, myös absurdilta.
– Olin nähnyt elämässäni vain pari satunnaista keikkaa, ja Pro Fiden virtuositeetti oli pysäyttävää. Taskussani oli soololevyn levytyssopimus kristilliseltä kustantajalta, mutta minulla ei ollut aavistustakaan, kuinka homma hoidettaisiin, hän kertaa.
Pro Fiden taustajärjestö on Suomen Raamattuopisto. Se kuuluu viidenteen herätysliikkeeseen, joka toimii Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä. Kuustonen asettui asumaan opiston asuntolaan Kauniaisiin, meni opiston peruskurssille ja opiskeli myöhemmin opistolla kirkon nuorisonohjaajaksikin.
Iankaikkisen elämän toivon löytäminen ja yhteisön ihmisten tuoma lohtu kolahtivat identiteettiään etsivälle Kuustoselle, joka oli teini-ikäisenä menettänyt äitinsä syövälle.
– Se oli ennen kaikkea yhteisö, joka toi turvaa.
Pro Fiden solistina Kuustosesta kasvoi nopeasti Jeesuksen ilosanomaa julistava evankelista. Bändi kiersi kouluissa, varuskunnissa ja vankiloissa sekä piti avoimia yleisökonsertteja. Keikkoja saattoi olla neljäkin päivässä.
Kahdeksan vuotta Pro Fidessa oli Kuustoselle muusikoksi kasvamisen koulu. Hän oppi soittamaan, laulamaan, roudaamaan ja reissaamaan. Sadoille vastahakoisille murrosikäisille soittaminen opetti, miten yleisö voitetaan puolelleen.
– Jumppasalien päiväkonserteissa oppi tarinoiden voiman ja sen, että oli laitettava itsensä likoon.
Pikkuhiljaa Pro Fiden raamit alkoivat tuntua Kuustosesta ahtailta. Hänestä musiikki oli muutakin kuin evankeliumin julistamisen väline. Häntä myös ahdisti, miten vahvasti bändi oli taustajärjestön ohjauksessa.
– Yhteisössä oli paljon hyvää mutta myös kasvotonta vallankäyttöä, jonka koin vaikeaksi. Tilanteet ohitettiin viittaamalla liikkeen perintöön tai kentän ääneen, ja keskustelu jäi ohueksi.
Eräästä amerikkalaismuusikko T Bone Burnettin sitaatista tuli Kuustoselle rakas. Burnett sanoi, että jos ajattelemme Jumalan olevan valkeus, voimme tehdä lauluja lampusta tai siitä, mitä sen valossa näkyy.
– Minulle tämä oli todella armollinen lause. Ymmärsin, että oma osani ei ollut lampun selittäminen.
Lauluntekijänä Kuustosta alkoi kiinnostaa elämän rosoinen puoli, ristiriitaisuus ja ihmisen keskeneräisyys. Se sopi huonosti Pro Fiden pirtaan.
Kun Kuustonen lähti bändistä, hän koki vaihtavansa työpaikkaa ja seuraavansa omaa polkuaan. Yhteisön sisältä hän sai ”hillittömän määrän” tuomitsevaa palautetta siitä, miten hän on kääntänyt selkänsä Jumalalle.
– Se kaikki veti todella hiljaiseksi. Minulla ei ollut tarvetta kapinoida Jumalaa vastaan eikä tehdä pesäeroa uskoon.
Kuustosen muusikonura eteni ensin bluesrockia soittavan Q.Stonen solistina ja myöhemmin isojen hittien sooloartistina. Samaan aikaan tapahtui Kuustosen ”toinen herätys”. Hän löysi itsestään maailmanparantajan.
Q.Stone kutsuttiin kiertueelle Etelä-Afrikkaan vuonna 1987 keskellä kuumana käyvää rotuerottelukeskustelua. Kuustonen päätti bändikaveriensa Sakari ja Mikko Löytyn kanssa perua esiintymiset boikottihengessä, sillä vain valkoisella väestöllä olisi ollut varaa tulla heidän keikoilleen.
Kolmikko suuntasi Löytyn veljesten lapsuuden maisemiin Namibiaan, joka taisteli itsenäisyydestään Etelä-Afrikan hallintoa vastaan. Siellä Kuustonen ymmärsi, miten konkreettinen merkitys suomalaisten tuella oli namibialaisten ihmisoikeustaistelussa.
Tämä oli alkusysäys 20 vuoden ajanjaksolle, jolloin Kuustonen matkusti kymmenissä kehittyvissä maissa. Hän teki yhteistyötä kansalaisjärjestöjen, ulkoministeriön ja YK:n kanssa. Kirjoitti juttuja, teki dokumentteja, antoi kasvonsa varainkeruulle.
Hän halusi kertoa hyviä uutisia, jotka eivät läpäise kriisinälkäisen median uutiskynnystä. Monen maan tilanne näytti raporttien valossa lohduttomalta. Paikan päällä Kuustonen kuitenkin näki, miten ihmiset löysivät väyliä toimia kurjuuden keskellä.
– Parhaimmillaan kehitysyhteistyö on sitä, että luodaan mahdollisuudet sille, että paikalliset ihmiset auttavat itse itseään.
Viime keväänä ilmestyneessä Omaelämäkerrassa Kuustonen kuvailee omaa taiteilijaidentiteettiään luovan hulluuden palapeliksi. Avaraan rooliin mahtuu lauluntekijä, keikkamuusikko, luennoitsija, TV-persoona ja maailmanparantaja.
Taiteilijan työtahdista piirtyy hengästyttävä kuva. Kuustonen kuvaakin itseään työnarkomaaniksi. Mikä on ollut menestyksen hinta?
– Ehkä sellainen omituinen yksinäisyys. On valtava joukko hurmaavia ihmisiä, jotka ovat elämässäni tiettyjen projektien myötä. Pysyviä ystävyyssuhteita syntyy lopulta vähän.
Kuustonen on taistellut koko elämänsä masennusta vastaan ja löytänyt apua vuosien psykoterapiasta. Hänestä arjessa on silti vaikeaa tunnistaa oman historian kipupisteitä tai tavoittaa sitä maailman painoa, joka toisinaan lamauttaa.
– Kun hinnasta puhtaan, niin en oikein tunnista, mikä on stressiä, mikä on väsymystä, mikä on vääriä valintoja ja mikä on sellaista alakuloa, jota tuleekin olla elämässä ja joka pitää hyväksyä. Toisaalta voin useimmiten hyvin, kun teen töitä.
Kirjassaan Kuustonen ruotii myös sitä, miten paljon oli töiden takia pois kotoa tyttäriensä Iinan ja Minkan lapsuudessa. Siitä hänellä on edelleen ”jäätävä morkkis”. Hän ottaa asian usein esiin tyttärien kanssa, mihin he alkavat jo kyllästyä.
– Yritän kai edelleen saada vahvistusta sille, että olen ollut ihan okei isä.
Hektisen uran etu on syvällinen tietous freelancerin arjesta. Kuustonen kertoo puivansa näyttelijätyttäriensä kanssa usein työprojekteja ja niihin liittyviä valintoja.
Läheisillä on ollut myös maadoittava vaikutus. Kirjassaan Kuustonen kertoo, miten kirjoitti ”Enkelit lentää sun uniin” -kappaleen yöllä. Hän oli siitä niin innoissaan, että herätti kerrossängyssä nukkuvat lapsensa kuuntelemaan sitä.
”Seuraavana päivänä katselin parvekkeelta, kun Iina ja Minka juoksivat pitkää asfalttipihaa edestakaisin laulaen: ”Henkselit lentää sun muniin ja tekee sinusta nauriin””.
Vaikka Kuustonen on tehnyt yli 30 vuotta kaikkea muuta kuin gospelia, hän saa edelleen aika ajoin tulikivenkatkuista, raamatunkohdilla ryyditettyä palautetta siitä, että jätti musiikkievankelistan roolin.
– Osa kirjoittaa siitä lähtökohdasta, että minut pitäisi pelastaa tai saada takaisin johonkin ruotuun. Samalla unohdetaan pysähtyä kuuntelemaan. Ei minun elämäni, sen paremmin kuin kenenkään toisenkaan, ole julkilausuma vaan keskeneräisen ihmisen taival.
Nuoruuden kokemusten valossa omasta hengellisyydestä ja uskosta on tullut Kuustoselle pyhää: jotain hyvin henkilökohtaista, jonka hän haluaa pitää visusti omanaan.
– Jos haluan vaikka mennä Ruttopuiston Vanhaan kirkkoon hiljentymään, niin se ei kyllä ole paikka, jossa otan selfien ja postaan sen. Elämässä pitää olla paikkoja, joihin ei liity hashtageja.
Kuustosen suhde kirkkoon on ristiriitainen. Hän näkee hyvää ja armollisuutta kirkon liturgiassa ja mahdollisuuksissa hiljentyä. Toisaalta häntä raivostuttaa, miten kirkko laahaa perässä vaikkapa suhtautumisessaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin.
Hän kaipaa kirkolta suoraa puhetta. Häntä ei ole ikinä haitannut selkeä sanoma, mikäli kohtaaminen perustuu molemminpuoliselle kunnioitukselle ja kuuntelevuudelle. Oikeassa oleminen on hänestä toivoton lähtökohta keskustelulle.
– Tämä vaatii herkkyyttä ja empatiaa. Toisinaan ihmiset satuttavat toisiaan, vaikka tahto olisi kuinka hyvä.
Hän pitää itseään onnekkaana, koska on nähnyt reissuillaan kansainvälisen kirkon hyvyyden: köyhien kirkon ja ihmisoikeuksia etulinjassa ajavan kirkon.
Hän palaa usein mietteissään seurakuntaan 1990-luvun sisällissodan repimässä El Salvadorissa. Paikallinen piispa Medardo Gomez kysyi liturgian jälkeen seurakunnaltaan huolenaiheita. Vanha rouva kertoi miehensä olevan sairas ja tarvitsevansa apua sadonkorjuussa. Piispa kysyi hiljaa, kuka ehtisi. Kaksi miestä nousi ylös ja lupasi auttaa.
”Kun omissa myrskyissäni tuskailen maailmaa ja päätän jälleen erota kirkosta, muistan olkihattuiset maanviljelijät ja ajattelen kuuluvani samaan seurakuntaan”, Kuustonen kirjoittaa kirjassaan.
Ihmiselämä on hyvin harvoin suoraviivainen, loogisten ratkaisujen kertomus. Kuustosenkin Omaelämäkerta osoittaa, miten etapista toiseen edetään usein ajelehtien ja sattumien kautta.
Kuustonen itse ajattelee oman tarinansa punaiseksi langaksi uteliaisuuden ja ihmettelyn. Nyt 62-vuotiaana on lohdullista ymmärtää, että kaikkia asioita ei tarvitse ratkaista. Voi ihmetellä ja tarkkailla ihan hiljaa.
Ihminen jättää monenlaisia jälkiä, hyvässä ja pahassa. Kuustosen mukaan yhteiskunnallisten tekemisten tai laulujen jättämät jäljet ovat oma juttunsa. Paljon useammin hän miettii, miten on onnistunut olemaan läsnä läheisilleen.
”Julkaisut ja kiertueet ovat kuin sivuja syntymäpäiväalbumissa, tärkeitä kohokohtia, joiden varaan ohut muisti rakentuu. Töiden takana on arki, jossa ihmisyys punnitaan tunti tunnilta, vuosi vuodelta. Näistä hetkistä ei jaeta tähtiä tai patsaita”, hän kirjoittaa.
Mikko Kuustonen keskustelee Turun piispan Mari Leppäsen kanssa Turun kirjamessuilla teemalla ”Matkakuvia elämänpolun varrelta – etsimisestä ja löytämisestä, suunnasta ja määränpäästä” la 1.10. klo 14:45-15:20, Jukola, haastattelijana tietokirjailija Kaisa Kariranta.
***********************************************************************
Mikko Kuustonen
- 62-vuotias laulaja-lauluntekijä ja mediapersoona. Asuu Helsingissä.
- Lapset näyttelijät Iina ja Minka Kuustonen edellisestä avioliitosta.
- Naimisissa tanssitaiteilija, kirjailija Hanna Brotheruksen kanssa. – Kuustosen kirjoittama Omaelämäkerta (Johnny Kniga) julkaistiin keväällä