Opettajan kannustus voi kantaa pitkälle. Sen tietää Liljan kolumnisti Daniil Kozlov, turkulaisrunoilija ja kirja-alan sekatyöläinen.
Nuorena Kozlov ei tähdännyt runoilijaksi, mutta kirjoittaminen ja kielellä leikkiminen oli hänestä mukavaa ajanvietettä. Silloisen Juhana Herttuan lukion äidinkielenopettaja huomasi Kozlovin orastavat lahjat ja rohkaisi tätä esittämään tunnilla kirjoittamansa runon muille.
– Luokkakin naurahteli mun vitseille. Se oli jonkinlainen käännekohta: tajusin, että se mitä teen, voi kiinnostaa muita.
Lukiosta eteenpäin Kozlov sai olla oma itsensä. Taidelukiossa oli ”kaikenlaisia hörhöjä”, ja yhtäkkiä Kozlovin venäläistaustalla ei ollut enää merkitystä. Tunne vahvistui, mitä syvemmälle kulttuuripiireihin hän ajautui.
Käytännössä Kozlov on lähes paljasjalkainen turkulainen. Hän syntyi Pietarissa, mutta muutti puolivuotiaana Turkuun venäläisten vanhempiensa kanssa tutkijaisän töiden perässä vuonna 1991.
Venäläistausta loi varjon Kozlovin lapsuuteen ja nuoruuteen. Erilaisuus antoi aseen koulukiusaajille, ja kiusaamiskierre johti itsetunto-ongelmiin. Kozlovista oli outoa, että kansallisidentiteetti, joka ei merkinnyt hänelle itselleen mitään, oli niin leimallinen ja iso asia ihmisille hänen ympärillään.
Lukiosta lähtien Kozlovin ympärillä oli luovia ihmisiä, jotka tekivät paljon itse – ja niin teki Kozlovkin. Hän kehitteli taiteilijanimen Susinukke Kosola ja esitti runojaan punkpiirien talonvaltauksissa. Hän julkaisi runojaan omissa zineissä eli pienlehdissä, joiden sivut hän monisti Karhukopiossa.
Daniil Kozlov keksi taiteilijanimen Susinukke Kosola aikoinaan siksi, ettei hänen tekstejään luettaisi venäläistaustan kautta. Susinuken runoudessa yhdistyy anarkismi ja söpöys.
Kozlov opiskeli kotimaista kirjallisuutta yliopistolla, perusti Kolera-nimisen kustantamon ja oli mukana runouden ja sanataiteen yhdistyksissä. Kirjallisuuden kenttä imaisi Kozlovin mukaansa kuin varkain.
– En ajatellut tästä itselleni uraa. Kun innostun ja kiinnostun jostain, imen siitä kaiken mahdollisen tiedon ja vaan teen sitä.
Nyt Kozlov on yliopisto- ja opistotason lyriikan opettaja sekä monesti palkittu runoilija, jolle myönnettiin viime syksynä kolmivuotinen valtion taiteilija-apuraha.
Saavutusten puinti saa hänet vaivaantuneeksi. Kun teos on valmis, hän ottaa vastaan sekä kritiikin että suitsutukset mutta pyrkii siihen, etteivät ne menisi ihon alle.
– Jos alkaa pelätä statuksen menettämistä, se ohjaa helposti taiteen tekemistä ja muuta elämää.
Kozlovin uraa leimaa runouden puolustaminen. 21 teosta näki päivänvalon Kozlovin luotsaaman Koleran kustantamana. Nyt hän päätoimittaa Runografia. Se on verkkosivusto, joka kokoaa yhteen kaikki Suomessa julkaistavat runoteokset vuodesta 2021 lähtien. Sivusto julkaisee jokaisesta teoksesta myös kritiikin.
– Haluaisin, ettei kukaan kirjoittaisi jatkuvasti hiljaisuuteen. Se on tosi lannistavaa eikä sillä ole välttämättä tekemistä teoksen kirjallisen laadun kanssa.
Kozloville itselleen kirjoittaminen on miettimisen työkalu ja tapa ymmärtää ja jäsentää maailmaa. Hänen runonsa hakevat inspiraationsa kitkasta, eli epäkohdista ja ristiriidoista, joita hän kohtaa.
Kozloville runoilijuus on myös yhteisöllistä työtä. Opetustyössä on hauskaa seurata, miten ihmiset näkevät maailman ja pukevat ajatuksensa sanoiksi. Työ avaa ikkunoita erilaisten ihmisten ongelmiin, haluihin, toiveisiin ja pelkoihin – opettaa inhimillisyydestä.
Jotain samaa on Liljan kolumnipaikassa. Se on väylä vuoropuheluun erilaisen maailman kanssa ja ikkuna kirkolliseen kenttään, johon Kozlovilla ei muuten olisi kosketuspintaa.
Suomalaisessa runoudessa Kozlov näkee ilahduttavaa moniäänisyyttä ja yhteiskunnallista heräämistä. Uusilta tekijöiltä hän toivoo vallitsevien instituutioiden ja runouden muotojen haastamista: että olisi muutakin kuin lavarunous ja kustannetut runokirjat.
– Toivoisin, että ihmiset keksisivät enemmän tapoja hyödyntää kieltä ja runoutta: että runous olisi vielä enemmän ja eri tavoin läsnä ihmisten arjessa.
Kozlovin uusin teos Turkoosi vyöhyke (2021, Sammakko). Suomalaista nykyrunoutta koottuna: runografi.fi