– Monelle hiljaisuus on Jumalan kuuntelemisen paikka, eli hiljaisuudesta voi löytää myös hengellisen ulottuvuuden. Kun ei tapahdu mitään, tapahtuu isoja asioita. Hiljaisuus ei ole pysähtyneisyyttä vaan pysähtymistä, miettii seurakuntayhtymän retriitti- ja sururyhmätyön pappi Päivi Vuorilehto.
Seurakuntayhtymän retriittejä, eli yleensä viikonlopun kestäviä hiljentymisiä, järjestetään tätä nykyä Rymättylän Tammilehdon luonnonkauniissa maisemissa. Kesällä retriittejä on myös Sinapin leirikeskuksessa Turun Kakskerrassa. Ideana on olla, no, hiljaa.
– Moni miettii ennen retriittiä osaako olla niin kauan puhumatta, mutta yhteinen hiljaisuuteen sitoutuminen auttaa. Tarpeen tullen voi myös käydä ohjaajan kanssa lyhyitä sielunhoidollisia keskusteluja.
Vuorilehto ajattelee, että yksi hiljaisuuden merkitys on siinä, että sitä vasten sanoista tulee merkityksellisempiä.
– Kun on hiljaa, äänet kokee herkemmin. Joku kuvaili joskus retriitin jälkeen, kuinka vaahteranlehti jysähti maahan. Sama koskee sanoja: retriiteissä miettii, haluaako rikkoa hiljaisuutta – tai mikä on asia, jonka tähden sen tekee. Onko sanoja, jotka parantavat hiljaisuutta, eivätkä vain vie siltä jotain? Retriitin virikepuheissa ja rukoushetkissä käytetään myös harkitusti sanoja.
Hiljaisuus ei tarkkaan ottaen tarkoita äänen puuttumista vaan enemmänkin sitä, mitä ajattelemme, että hiljaisuuteen kuuluu. Esimerkiksi luonnonrauha on kaikkea muuta kuin hiljaisuutta: tuulen ääniä, oksien kahinaa, lintujen laulua (ja yleensä nykyään myös kaukaista liikenteen kumua vaikka olisi missä).
Kaupunkien hiljaisuus ei myöskään ole rikkumaton: aina joku auto menee jossain, ihmisiä kulkee, ääniä kuuluu, vaikka olisi yö. Bussi, roska-auto, mitä milloinkin.
Kodissa hiljaisuuteen sekoittuu pesukoneen ääni, erilaiset rapinat ja se kun talo naristaa nurkkiaan, kuten Eppu Normaali sanoo. Sade ropisee kattoon tai tuuli ulvoo.
Ja jos sitten pääsee täysin äänieristytettyyn tilaan, josta ulkomaailma on poistettu kokonaan, alkaa varsinainen oman kehon pulputus ja kumina ja töminä ja rahina: korvat tinnittävät, sydän lyö, veri kohisee, suolisto toimii. Kaiken sen kuulee – hiljaisuus ei koskaan ole hiljaista. Vähän niin kuin Uuno Turhapuro sanoi vaimolleen, kun tämä syytti miestä siitä, että hän makaa vain sohvalla. Uuno piti pitkän esitelmän, kuinka puuhakas hän on, kun sydän tekee hommia, veri kulkee, keuhkot käyvät, hikoiluttaa, maksa polttaa ja ruoansulatus toimii.
Hiljaisuutta on myös monenlaista, eikä se kaikki tietenkään ole miellyttävää. Huonokuuloinen ei koe mukavana, kun ei saa selvää mitä ympärillä puhutaan. Yksinäisyydestä johtuva hiljaisuus on traagista. Asiat, joista vaietaan, voivat olla ahdistavia.
Silti: yleensä ottaen melu on vaarallista ja hiljaisuus hyväksi.
Hälyä ja melua maailmassa piisaa alati enemmän. Esimerkiksi WHO on arvioinut yli miljardin nuoren kuulon olevan vaarassa ja syypää on jatkuva kuuntelu kuulokkeilla. Niin ikään kännykkä on kädessä melkein kaikilla – ärsykkeitä haetaan kuin viimeistä päivää – koko ajan on pakko olla jotain, hiljaiset hetketkin pitää käyttää hyödyksi kuuntelemalla vähintään podcastia. Monelle on selvästi vaikea vain olla, ja vieläpä hiljaisuudessa.
Päivi Vuorilehto arvelee, että se voisi johtua siitä, että pelätään kyllästymistä.
– Tai ehkäpä sitä, että omat ajatukset osoittautuvat tylsiksi tai sellaisiksi, jotka eivät riitä ja joita ei arvosta. Voisi kuitenkin olla hyvä kuunnella välillä niitä viestejä, joita tulee oman itsen sisältä, Vuorilehto miettii.
Tosin on hänellä itselläänkin kuulokkeet päässä aina bussi- ja junamatkoilla.
– Mutta niistä kuulokkeista tulee pelkkää hiljaisuutta. Sain muutama vuosi sitten vastamelukuulokkeet joululahjaksi ja se oli kyllä ihan paras lahja. Ne voi säätää niin, ettei kuule mitään tai sitten niin, että jotkut äänet tulevat läpi. Toki niillä voi musiikkiakin kuunnella, jos haluaa.
Vuorilehto itse tutustui retriitteihin vuosia sitten Anna-Maija Raittilan järjestämässä retriitissä Kaarinan Morbackassa ja se vei mukanaan. Mutta hiljaisuus on kyllä vedonnut ihan lapsesta saakka.
– Muistan kun koulu alkoi, ja ensimmäisellä luokalla opettaja kysyi, osasiko joku jo lukea ja varovasti viittasin. Opettaja toi minulle kirjan ja pyysi lukemaan. Kuiskasin hänelle vähän nolona, että en minä nyt ääneen osaa.
Sittemmin oma ääni on löytynyt.
– Sinänsä jännä että minusta tuli pappi, koska papin työtä pidetään puhujan ammattina. Minulla on kyllä aina kova homma miettiä mitä puhun. Ehkä siksi olenkin tehnyt enemmän kuuntelupuolen juttuja, sielunhoitoa ja ollut sairaalapappina. Se on minulle luontevampi rooli.
Hiljaisuus on myös harjaannuttanut kuuntelemisen taidossa.
– Sielunhoito- ja sururyhmätyössä kuunteleminen on tärkeää. Kuuntelen hyvin monia asioita: toisia ihmisiä tietenkin, itseäni sekä ryhmän yhteistä ääntä, sitä mitä he tarvitsevat ja kaipaavat. Ja Jumalan ääntä juuri sille ryhmälle.
Parissakymmenessä vuodessa Vuorilehto on myös nähnyt, kuinka asenne hiljaisuuteen on muuttunut. Hiljaisuutta haetaan, meditaatio on suosittua ja seurakunnissa retriitit ovat arkipäivää – tai viikonloppua, jos tarkkoja ollaan. Hiljaisuudesta on tullut hyväksytty asia.
Muutama vuosi sitten tehtiin kyselytutkimus, jossa kyseltiin 320 ihmiseltä heidän hiljaisuuskokemuksistaan. Näiden perusteella tutkija Outi Ampuja kirjoitti kirjan Hyvä hiljaisuus, jossa hän esittelee paitsi ihmisten näkemyksiä hiljaisuudesta, myös ylipäänsä aihealuetta.
Kirjasta käy selväksi, että jos hiljaisuus on hyväksi terveydelle, niin vastaavasti melulle altistuminen heikentää unen laatua, lisää riskiä sairastua sydän- ja verisuonitauteihin ja heikentää immuunijärjestelmää. Melu aiheuttaa stressiä, joka puolestaan pitkittyessään synnyttää erilaisia fyysisiä ja psyykkisiä oireita. Melulle altistumisessa saattaa olla yhteyttä diabeteksen syntymiseen. Melu viivyttää lasten lukemaan oppimista ja muistin toimintaa ja vähentää kykyä keskittyä pitkäjänteisyyttä ja sitoutumista vaativaan toimintaan.
Kaupungeissa hiljaiseksi alueeksi määritellään se, ettei minkään melulähteen aiheuttama mökä ylitä päivällä 50 desibeliä eikä yöllä 45 db. Silloin liikenteen kohina esimerkiksi ei peitä luonnon ääniä. Jokunen vuosi sitten tehdyssä Turun hiljaisia alueita koskevassa kyselyssä 62 prosenttia piti hiljaisten alueiden määrää liian vähäisenä.
1988 astui voimaan ensimmäinen meluntorjuntalaki Suomessa. Vuodesta 2002 lähtien EU:n ympäristömeludirektiivi on velvoittanut EU-maita tuottamaan tietoa melualueista ja tekemään säännöllisiä meluntorjuntasuunnitelmia. Hiljaisia alueita kehotetaan kartoittamaan. Vuodesta 2008 saakka on maininta Valtakunnallisissa alueidenkäyttötavoitteissa, että alueiden käytössä on edistettävä hiljaisten alueiden säilymistä.
Hiljaisuudella on monta tasoa: on ulkoinen hiljaisuus, mielen sisäinen hiljaisuus ja sitten vielä kontemplatiivinen tai meditatiivinen hiljaisuus, siis ikään kuin rukouksen taso.
– Myös ihminen, joka ei ole hengellinen, kaipaa hiljaisuutta. Siksihän esimerkiksi kaupungeissa halutaan suojella hiljaisia alueita ja on erilaisia säädöksiä siitä, kuinka paljon meteliä saa olla, Päivi Vuorilehto muistuttaa.
Hiljaisia paikkoja myös edelleen löytyy: kirjasto, hautausmaa, kirkko, sauna, meri – luonto ylipäänsä -, kesämökki, taide; taiteen äärelle hiljennytään. Ennen konserttia hiljennytään. Vähän ennen aplodeja teatterissa ja konsertissa on hetki, jolloin ollaan kollektiivisesti hiljaa ja vaikututaan kokemuksesta. Yhteisesti. Vedetään ikään kuin henkeä. Sitten taputetaan.
Tosin saunaankin saa nykyään kaiuttimet, niin että voi kuunnella musiikkia samalla. Majesteettirikoshan se on, mutta minkäs teet. Onhan monilla televisiokin makuuhuoneessa.
Ja sitten on tietenkin hiljainen hetki: kuolema kohdataan hiljaisuudella. Se on kunnioitusta vainajaa kohtaan ja sitä, että ei haluta tai osata pukea hetkeä sanoiksi. Eikä tarvitse, hiljaisuus sanoo kaiken.
Siinä on itse asiassa jotain samaa kuin meditaatiossa, jollaisia Päivi Vuorilehtokin ohjaa.
– Joillekin meditaatio on juuri hiljainen rukous, sellainen, jota ei tarvitse tuottaa tai sanallistaa. Jumala rukoilee meissä ja jo pelkkä huokaus on rukous. Joku toisaalta tulee meditaatioihin ihan vain rauhoittamaan mielen vilkkaan työpäivän jälkeen. Mukana on ihmisiä, joiden uskonnollinen tausta on monipuolinen.
Näitä meditaatiohetkiä järjestetään yhteistyössä Turku Mindfulnessin kanssa. Mediataatiohetket jatkuvat kesän aikana Aureliassa tiistai-iltaisin 7.6., 5.7., 19.7., 2.8. ja 16.8. klo 18-19. Tuomiokirkon meditaatiohetket ovat tauolla kesän ajan, mutta jatkuvat taas syyskuussa.
Outi Ampujan kirjasta käy ilmi myös, kuinka hiljaisuudessa oleskelulla on monia myönteisiä terveydellisiä vaikutuksia. Se elvyttää ihmistä: siis virkistää, lisää tunnetta elinvoimaisuudesta ja kohentaa mielialaa. Vierailu luonnossa laskee verenpainetta ja stressiä, mikä näkyy kortisolin määrän vähenemisenä. Hiljaisuus edesauttaa positiivisten ajatusten syntymistä ja ohjaa pois ikävistä ajatuksista ja huolista. Energiaa vapautuu hyviin asioihin.
Runsas netin käyttö – nettihälinä! – puolestaan korreloi vähäisemmän analyyttisen ajattelun kanssa. Vastaavasti ihmiset, jotka käyttävät älylaitteita vähemmän, ajattelevat itsenäisemmin ja analyyttisemmin. Runsas älylaitteissa roikkuminen vaikuttaa niin, että ihminen todennäköisemmin unohtaa asioita, ja hänen keskittymisensä esimerkiksi keskusteluun heikkenee. Aivot yksinkertaisesti ylirasittuvat niin kuin jalat, jos juoksee liikaa
Luovuus vaatii joutilaisuutta ja rauhallisuutta. Luovuutta ruokkiva tila syntyy eri lailla eri ihmisillä, mutta oleellista on ikään kuin pystyä kytkemään aivot pois päältä. Hiljaisuus vähäisine aistiärsykkeineen on yksi polku tähän. Ajatuksilla on tilaa vaellella.
– Luonnossa on hyvä avautua hiljaisuudelle. Luulen, että kävelyllä metsässä voi hyvinkin syntyä raikkaampia ajatuksia kuin työpöydän ääressä. Kesällä meillä on retriitti, jonka otsikkona on ”Kuuletko heinän heiluvan”.
Kuuli tai ei: ainakin kannattaa kokeilla!
Lisää tietoa retriiteistä: turunseurakunnat.fi/tutki-uskoa/retriitit. Kesällä on tarjolla myös kolmen yön retriittejä. Hiljaisuudenkin nälkä kasvaa, kun siitä saa maistiaisia!