Empatian tärkeys näkyy myös politiikassa – se näkyi, kun Juha Sipilä perui leikkauksia nähtyään kahden kätilön haastattelun; se näkyi, kun Venäjän hyökkäys Ukrainaan poiki lukuisia rinnastuksia talvisotaan.
Empatia on niin rakastettu piirre, että sen puutteet moraalisen toiminnan perustana jäävät usein huomiotta. Empatian kritisointi tuntuu vähän samalta kuin kritisoisi hyvyyttä itsessään. Maailma on kuitenkin täynnä tutkimuksia empatian puutteellisuudesta tietyissä tilanteissa.
Sipiläkeissistä tulee mieleen yksi näistä tutkimuksissa:
Kahdelle ryhmälle esiteltiin elinsiirtoa odottavia potilaita, joista annettiin sairauteen liittyvät tiedot. Tutkittavien piti asetella potilaat hoitotärkeysjärjestykseen. Toinen ryhmä sai tiedon lisäksi tavata yhden potilaista, joka kertoi rankasta elämästään. Ensimmäinen ryhmä pyrki lajittelemaan potilaat jonkinlaisen systemaattisen oikeudentajun kautta. Potilaan tavannut ryhmä lähes poikkeuksetta arvioi hänen hoitotarpeensa huomattavan yläkanttiin.
Voiko nähdä, että empatia sai ihmiset toimimaan peräti epäoikeudenmukaisesti?
Empatia ei myöskään ole toisen asemaan asettumista, vaan toisen aseman kuvittelua. Ero muuttuu tärkeäksi, kun siirrämme katseen takaisin Venäjän hyökkäyssotaan. Rinnastus talvisotaan saa tuntemaan ukrainalaisten hädän entistä vahvemmin ja pakottaa toimimaan. Toisaalta se saattaa osoittautua virheeksi ulkopolitiikassa.
Tällä hetkellä on menossa täysin perusteltu Venäjän turvallisuusuhan uudelleenarviointi, mutta voiko talvisotarinnastuksen painolasti ohjata meitä tekemään vääriä tulkintoja nykytilanteesta?
Venäjä on uhka niin naapureilleen kuin monille kansalaisilleen. Sitä ei voi kiistää. Mutta ei sitäkään, että nyt ei ole enää vuosi 1939, ja Ukrainan ja Venäjän historia, jännitteet ja konfliktit ovat täysin omanlaisensa historiallinen kokonaisuus, joka täytyy ymmärtää sellaisenaan järkevien päätösten aikaansaamiseksi.