Ajatus kesän jäämisestä väliin ei sikäli ole ihan väärä, että juuri ennen kuin Suvivirsi päätyi virsikirjaan, kävi oikeasti niin, ettei kesä tullut useana vuonna. Tämän seurauksena suomalaisista jopa kolmannes, eli noin 100 000 ihmistä, kuoli nälkään ja tauteihin. Pikku jääkaudeksi kutsuttu ajanjakso huipentui vuosina 1695-1697. Katovuodet seurasivat toisiaan, ei vain Suomessa vaan laajemmin Euroopassa, joten ruoka-apua ei pohjoiseen ollut tarjolla senkään vertaa.
Esimerkiksi talvella 1695 oli poikkeuksellisen kylmä ja lunta oli niin, että kylvöhommiin päästiin vasta kesäkuussa. Sen jälkeen alkoi sataa ja satoikin sitten syksyyn niin, ettei vilja ehtinyt kypsyä ennen kuin halla vei sen. Maataloustukia ei ollut keksitty, ja kun samaan aikaan muuallakin Euroopassa oli pula ruuasta, niin talvella ei ollut toivoakaan, että jäiden läpi Suomeen olisi saatu vilja-apua.
Talvi 1696 oli puolestaan leuto, joten vetinen sää tuhosi syyskylvön ja jälleen keväällä satoi lunta, eikä pellolle päässyt. Koko kesän satoi taas vettä ja syksyllä odotti tuttu halla.
Vuosi 1697 oli kaikkein pahin: viljaa ei riittänyt kunnolla edes rikkaille ja keväällä kuoli kymmeniä tuhansia ihmisiä nälkään. Suomessa syötiin pettua, olkia, sammalta sekä pahimmillaan toisia ihmisiä.
Jos sitten selvisikin nälästä, niin usein edessä oli kuolemantauti. Sanonta ”Kevät keikkuen tulevi” ei viittaa niinkään vaihtelevaan kevätsäähän kuin siihen, että talven jälkeen sekä ihmiset että eläimet hoippuivat kuoleman partaalla ennen kuin uuden kasvukauden antimia saatiin – siis jos saatiin.
Tätä taustaa vasten Suvivirren sanat ”Taas niityt vihannoivat/ja laiho laaksossa./ Puut metsän huminoivat/ taas lehtiverhossa.” vaikuttavat ennen kaikkea toiveajattelulta.
Ja ehkä ne sitä olivatkin, sillä näitä Suuria kuolonvuosia seurasi Suuri Pohjan sota, joka huipentui venäläismiehitykseen ja isovihaan, jonka kauheuksia ei etenkään Pohjanmaalla ole, syystä, unohdettu vieläkään.
Suomen virsikirjaan Suwi Wirsi päätyi 1701. Kuten kaikki tietävät, se alkaa kauniilla luonnonkuvauksella, kuinka aika on armas ja suvi suloinen, aurinko lämmittää ja luo luonnon uudeksi. Eikä aikaakaan niin niityt vihannoivat ja laiho kasvaa laaksossa ja tämä kaikki muistuttaa Jumalan hyvyydestä. Suvivirren luomakunta on runsas kuin Rubensin maalaukset, joissa maa ja meri kantavat antejaan.
Olisiko Suvivirren sanoissa siis ehkä kaikuja kauheuksista joita juuri oli koettu? Ehkäpä Suvivirsi on eräänlainen vastareaktio, jossa asiat ovat vihdoin hyvin ja täydellisesti, toisin kuin edellisinä vuosina.
Suvivirren tekijästä ei ole täydellistä varmuutta, mutta se on laitettu Visbyn superintendentin – se on eräänlainen piispa – Israel Kolmodinin (1643-1709) nimiin. Virsi on vuodelta 1695 ja sävel lienee ruotsalainen kansansävelmä.
Suomennos on tehty 1700 ja kääntäjäksi mainitaan Erik Cajander. Sanoja on muokattu pariin otteeseen myöhemmin: 1867 (jolloin oli muuten myös nälkävuodet) sekä 1937.
Kouluissa Suvivirttä on laulettu 1800-luvun lopulta lähtien. Ja vaikka on keskusteltu, että sopiiko moista uskonnollista virttä laulaa koulussa, niin kyllä sopii. Siitä on ihan oikeusasiamiehen lausunto, joten antaa mennä vain, korkealta ja kovaa!