Taina Kalliokoski sai vastasyntyneen esikoisensa ensimmäistä kertaa syliin, kun vauvan eteen ei ollut tehtävissä enää mitään. Synnynnäisestä palleatyrästä kärsinyt Pietari-poika ehti elää vain 26 tuntia.
– Kun lääkäri otti osaa, tuntui, että jotain sisälläni särkyi.
Kalliokoski oli tiennyt rakenneultrasta lähtien odottavansa sairasta lasta. Odotusaika oli huolen sävyttämä matka kohti tuntematonta. Jälkeenpäin aika tuntuu ”toivon tekohengittämiseltä”.
Kun Kalliokoski puolisoineen kävi jättämässä Pietarille hyvästit, ruumis oli kapaloitu ja lapsi näytti nukkuvan. Silloin he näkivät lapsensa kasvonpiirteet kunnolla ensimmäistä kertaa.
– Siitä huoneesta pois käveleminen tuntui todella raskaalta ja sairaalan käytävä loputtoman pitkältä.
Pietarin kuoleman jälkeen oli surua, raivoa, avuttomuutta ja tyhjyyttä. Aika eteni sykleissä. Päivä kerrallaan, viikko kerrallaan, kuukausi kerrallaan. Pietarista puhuttiin ystävien kanssa paljon. Se tuntui hyvältä.
Kalliokoski liikkui luonnossa puolisonsa kanssa. Hän kirjoitti ja teki musiikkia. Neuvotteli Jumalan kanssa, että mitä tässä oikein tapahtui. Hän palasi töihin muttei pystynytkään jatkamaan suunnitellusti.
Ajatus ”elämän jatkamisesta” lapsen kuoleman jälkeen tuntuu Kalliokoskesta kohtuuttomalta. Hänestä keskeistä on ollut surun hyväksyminen.
– On pitänyt raivata tilaa särkymisen jälkeiselle hauraudelle ja haparoivalle elämälle sekä yksityis- että työelämässä.
Nyt Kalliokoski on myös taaperoikäisen pojan äiti. Kolme vuotta Pietarin kuoleman jälkeen Kalliokoski sai toivomansa korjaavan synnytyskokemuksen. Iloitsi ja itki uuden elämän äärellä.
Kalliokoskelle äitienpäivään liittyy aina ristiriitaiset tunteet. Mukana kulkevat syvä kiitollisuus elävästä lapsesta sekä poissaolon ja tyhjyyden tunteet menetetystä esikoisesta.
– Kun työnnän lastenrattaita, muut eivät näe, että perässä on varjoreki, jossa Pietari tulee mukana. Välillä se on vähän raskas vetää. Tämä mielikuva on myös auttanut tuomaan itsemyötätuntoa.
————————————–
Kun turkulaiset Emily ja Marko Laakso olivat olleet yhdessä vajaan vuoden, he päättivät antaa lapsen tulolle mahdollisuuden. Elämä täyttyi kutkuttavasta odotuksesta.
– Markolla on kaksi lasta aikaisemmasta suhteesta. Näin, että hän on todella hyvä isä. Aikaisemmin hautaamani vauvahaaveet nousivat uudelleen pintaan, Emily Laakso kertoo.
Seuraavat vuodet toive yhteisestä lapsesta väritti Laaksojen elämää, mutta vauvaa ei kuulunut. Lapsettomuustutkimuksissa sille ei löytynyt syytä.
Lapsettomuushoidot veivät pariskunnan henkisesti hyvin ahtaalle. Pariskunta koitti kaikenlaista. Yritti ja lakkasi yrittämästä. Pudotti painoa, kokeili ravintolisiä. Stressasi ja koitti olla stressaamatta.
Vuosien varrella tuntemukset aaltoilivat toiveikkuuden ja pettymysten välillä. Oli aikoja, kun koko asia sysättiin taka-alalle. Välillä jopa raskaana olevan naisen näkeminen teki Emily Laaksolle tosi kipeää.
– Kipuilin ja prosessoin sitä, jos emme saakaan yhteistä lasta. Pelkäsin, miten lapsettomuushoitojen hormonit vaikuttavat kehooni.
Emily Laaksolle lapsen kaipuu liittyi merkitykselliseen elämään ja sukupolvien ketjun jatkamiseen. Muut kokivat asioita, joita hän ei saisi kokea: synnytystä, äitienpäiviä, koulun kevätjuhlia.
Samaan aikaan Marko Laakso koki syyllisyyttä: onko hänellä oikeus tähän suruun, kun hänellä on jo kaksi lasta? Pariskunta puhui tuntemuksistaan paljon. Rankat kokemukset hitsasivat heidät yhteen.
Seitsemän vuoden jälkeen Laaksojen yhteinen lapsi sai alkunsa koeputkihedelmöityksellä. Raskauden aikana roolit vaihtuivat. Pessimistisestä Markosta tuli toiveikas tsemppari, ja yleensä optimistinen Emily kävi läpi kaikki kauhuskenaariot.
Nyt Laaksojen Tilda-tytär on taaperoiässä. Lapsi tuntuu ihmeeltä.
Lapsettomuuden kipu on jättänyt silti pysyvän jäljen. Laaksot ovat jo käsitelleet sitä, että Tilda ei tule saamaan pikkusisaruksia. Emily Laakson mukaan omat kokemukset ovat opettaneet hienotunteisuutta lapsettomuutta kokevia ihmisiä kohtaan.
– Jonkinlaista syyllisyyttäkin sitä kantaa matkassa siitä, että meille kävi hyvin.
- Tyhjän sylin iltaa vietetään Henrikinkirkolla la 7.5.2022 klo 16. Kahvitarjoilu, ilmoittautumista ei tarvita. Mahdollisuus keskusteluun hartauden jälkeen.