Diakonia on lähimmäisen palvelemista ja taistelua sorrettuun asemaan joutuneiden puolesta, kiteyttää Diakonia-ammattikorkeakoulun diakonian ja kasvatuksen yliopettaja Mikko Malkavaara.
– Kirkon ei olisi järkeä puhua rakkaudesta, ellei sillä olisi organisoitua välinettä rakkauden konkreettiseen toteuttamiseen. Tekojen evankeliumilla kristityt näyttävät, että auttaminen on yksi kristinuskon kärkiasia ja kantava voima.
Alkukirkosta asti kristityt on tunnettu auttamistoiminnastaan, kuten uhrautuvasta sairaanhoidosta Rooman valtakunnan tautiepidemioiden aikana. Tutkijat pitävät tätä yhtenä kristinuskon vetovoiman ja leviämisen syynä.
Kirkkohistorian dosentti yhtyy näkemykseen.
– Kristityt eivät auttaneet vain omiaan. Se asenne vetosi ulkopuolisiin. Kristityt hautasivat kuolleet, mikä esti tautien leviämistä. Korona-aikana tämä on komea kuva 200-luvulta.
Myös jokaisen nykysuomalaisen kannattaa – katsomuksesta riippumatta – olla kiitollinen diakonian olemassaolosta.
Länsimaisen kulttuurin juuriin kuuluu kristillis-humanistinen auttamisen eetos. Sen ansiosta me kunnioitamme ihmisoikeuksia, Malkavaara muistuttaa.
– Meillä on monia yhteiskunnan tarjoamia palveluita, jotka nousevat kristillisestä ihmisnäkemyksestä. Juurena on diakonisen vastuun ajatus: meidän on pidettävä huolta toisistamme!
150 vuotta sitten Suomessa vihittiin virkaan ensimmäinen diakonissa, Matilda Hoffman. Sen kunniaksi vietetään diakonian juhlavuotta.
Lähimmäisten hädän lievittämisessä on painottunut vuoroin sairaanhoidollinen, sosiaalinen, sielunhoidollinen ja hädän yhteiskunnallisia syitä poistava ulottuvuus.
Diakonia luo yhdelle mielikuvan hilkkapäisestä seurakuntasisaresta, toiselle ruokakassien jakajasta tai asiakkaiden puolesta puhuvasta radikaalista vaikuttajasta.
– Kristillisesti motivoitu auttamistyö on aina valmis vastaamaan uusin tavoin tukea tarvitsevien haasteisiin.
Aikanaan Suomen saloilla diakonissat löysivät pitkien taipaleiden takana kehitysvammaisia ja kaatumatautisia, jotka oli sidottu huoneen nurkkaan. Nämä tuotiin auttamisen piiriin.
Nykyään kaduilla kohdataan hätää kärsiviä nuoria, kovien huumeiden käyttäjiä, ihmiskaupan uhreja ja paperittomia pakolaisia.
Diakonian vanha periaate on, että autetaan niitä, joiden hätä on suurin, ja joita ei muulla tavoin auteta.
– Joskus se suurin hätä liittyy aineelliseen puutokseen, joskus psyykkiseen hätään. Tänäänkin ihmiset tarvitsevat vaatteet päällensä ja ruokaa suuhunsa.
Moderni suomalainen diakonia alkoi kehittyä 1800-luvulla. Oma maa -tietosanakirja kuvasi diakoniaa tuon vuosisadan ”kirkkohistorian kauneimmaksi lehdeksi, joka kertoo kristillisen rakkauden toiminnasta ja kutoo rakkaudenverkkoansa kaiken hädänalaisen ihmiselämän ympärille”.
Lähimmäisistä huolehtivaa kristillisyyttä toteuttamaan perustettiin yhdistyksiä ja diakonissalaitoksia, jotka loivat sairaaloita sekä sairaanhoitajien ja köyhäinhoidon koulutusta.
Diakoniatyötä tehtiin lastenkodeissa, ”hoidotta kasvaneiden pahantapaisten lasten” turvakodeissa, vankiloissa ja vapautettujen vankien turvakodeissa.
Diakonissoja lähetettiin maaseudulle raivaamaan tietä seurakuntadiakonialle ja ohjaamaan väkeä kristilliseen elämään sairaan- ja köyhäinhoidon piirissä.
Diakonissalaitokset varmistivat, että pätevää väkeä tuli työhön sairaiden ja köyhien, usein naisten ja lasten, hyväksi.
Kunnan ”vaivaishoito”, humaani hyväntekeväisyys ja kristillinen laupeudentyö tukivat toisiaan. Auttamistyö ei voinut jäädä vain yhdistysten, laitosten, hyväntekeväisyyden tai hyvää tarkoittavien kristittyjen varaan. Sen tueksi tarvittiin kirkon virka.
-Diakonia oli yhtä olennainen osa kirkon työtä kuin sananjulistus. Työ ”äänettömän hädän puolesta” merkitsi myös yhteiskunnan sosiaalisiin epäkohtiin puuttumista.
Yhden diakoniatyöntekijän työ on sielunhoidollista, toisen yhteiskunnallista vaikuttamista, kolmas kamppailee apua tarvitsevan puolesta byrokratiaa vastaan. Paikoin diakoniaa toteuttavat laajat vapaaehtoisten verkostot.
1920-luvulla yhteiskunta otti kirkolta vastuun vaivais- ja sairaanhoidosta. Diakonia jatkoi huolenpitoa esimerkiksi lapsista, nuorista ja vajaakykyisistä.
Monilla paikkakunnilla diakonissat olivat seurakunnan ja kunnan yhdessä palkkaamia. Vuonna 1930 arviolta 80 prosenttia kiertävistä sairaanhoitajista oli diakonissoja.
– Diakonissan oli mentävä kaikkialle, missä oli hätää ja puutetta.
Toinen maailmansota korosti kirkon sosiaalista vastuuta. Hengellisen, ruumiillisen ja aineellisen avun tarvitsijoita oli runsaasti.
Vuoden 1948 Katekismuksessa diakonin virka tarkoitti lapsien, sairaiden, köyhien, vankien ja muiden turvattomien etsimistä ja hoivaamista. Diakonian elpyminen oli ”alkukristillisen siunauksen virran uudelleen avaamista”.
Kekseliäs diakoninen mieli kehitti sotien jälkeen uusia toimintamuotoja. 1940-luvun lopulla Turussa tehtiin tärkeä innovaatio: päiväkerho.
– Perheenäideillä ei ollut pölynimureita tai astian- ja pyykinpesukoneita. Vaivalloiset ja väsyttävät kotityöt veivät tavattomasti aikaa, Mikko Malkavaara taustoittaa.
Päiväkerho, jonne pienokaiset saatettiin kiikuttaa pari kolme kertaa viikossa, soi äideille hetken helpotuksen lastenhoidosta.
– Sillä välin äiti saattoi levätä, käydä kampaajalla tai tehdä kotitöitä.
Tampereella työmuotoa kehitettiin eteenpäin.
– Päiväkerhossa oli selvästi sosiaalinen kärki. Se oli myös diakoniatyötä, palvelutoimintaa äideille, joista kaikkien kapasiteetti jaksaa lasten kanssa ei ollut yhtä hyvä.
1950-luvulla diakoniatyötä haluttiin kehittää hätäavun antamisesta hädän syiden kartoittamiseen ja rakenteellisten ongelmien purkamiseen.
1960-luvulla seurakuntalaisten roolia korostettiin diakoniassa. Diakoniatyöntekijöiden tuli innostaa ihmisiä diakoniseen vastuuseen.
Pohjoismaiset luterilaiset kirkot aktivoituivat myös kansainväliseen vastuuseen. Suomessa välineeksi tulivat Yhteisvastuukeräys ja uutta työnäkyä varten perustettu Kirkon Ulkomaanapu.
– Apua annettiin uskonnosta ja kansallisuudesta riippumatta. Diakoniatyö kantoi huolta köyhyydestä ja epäoikeudenmukaisuudesta kaikkialla maailmassa, kertoo Malkavaara, joka itse toimi takavuosina Yhteisvastuukeräyksen johtajana 13 vuoden ajan.
Kunnan terveyspalveluiden kehittyessä diakonissojen kotikäynneillä painottuivat hengellinen ja henkinen huolto. Vaikka diakonissat olivat sairaanhoitajia, heidän virallinen roolinsa terveydenhuollossa päättyi vuoden 1972 kansanterveyslakiin.
1970-luvulla vanhusten, vammaisten ja vaikeuksissa elävien parissa tehtävälle työlle oli tilausta. Diakoniatyön rungoksi tulivat diakoniapiirit, -retket ja -leirit sekä kotikäynnit ikääntyvien luona. Työ oli yhä enemmän erityisryhmille kohdistettua seurakuntatoimintaa.
1970- ja 1980-luvuilla köyhien avustamisen ajateltiin hyvinvointivaltiossa poistuvan diakonian vastuulta. Kunnat eivät kyenneet vastaamaan kaikkiin tarpeisiin, joten seurakunnat kokosivat vapaaehtoisia varoja, tukivat talkoita ja käyttivät tulojaan avustuksiin.
Nuorisotyössä havaittiin jengiytyvät, yksinäiset ja päihdeongelmaiset nuoret. Jengityö kehittyi etsiväksi nuorisotyöksi ja nuorten neuvonnaksi.
– Työote oli ajan hengen mukaista sosiaalista vastuuta. Missä määrin se oli nuorisotyötä, missä määrin diakoniaa, miettivät työntekijät.
1980-luvulla omaksuttiin syrjäytymisen käsite.
– Mitä enemmän puhuttiin yhteiskunnan syrjäyttävistä rakenteista sekä a- ja b-kansalaisista, sitä selvemmin diakonian ymmärrettiin tarkoittavan juuri syrjäytyneiden puolustamista.
Yhteisvastuukeräys nosti keräyskohteisiinsa lasten, vammaisten ja vanhusten ohelle vankeja, päihdeongelmaisia, ylivelkaantuneita, asunnottomia ja kerjäläisiä.
Diakoniaprojekteja ryhdyttiin toteuttamaan narkomaaneille, prostituoiduille sekä kidutetuille ja traumatisoituneille maahanmuuttajille. Helsingin diakonissalaitoksessa alettiin puhua radikaalidiakoniasta.
– Diakonia auttoi kaikkein huono-osaisimpia, joita monet muut eivät halunneet katsoa edes silmiin.
1990-luvun lama uudisti Malkavaaran mukaan merkittävällä tavalla diakoniatyötä. Asiakaskunnassa yleistyivät työttömät, ylivelkaantuneet, mielenterveysongelmaiset ja konkurssin tehneet.
Avunpyytäjien määrän kasvaessa luotiin työttömien tuvat ja ruokailut sekä ruokapankit, joiden yhteyteen perustettiin yhteiskunnallinen vaikuttamiskanava, Nälkäryhmä.
– Diakoniaväki tajusi, miten yhteiskunnalliset mekanismit syrjäyttivät ihmisiä. He sanoivat: Näin ei saa tehdä!
Kirkko profiloitui hyvinvointivaltion aukkojen paikkaajana. Diakonian asiakaskunta nuoreni ja kasvoi.
Ihmisten hätätilaan reippaasti reagoinut diakonia vahvisti kansalaisten luottamusta kirkkoon vuosikausiksi.
– Hyvinvointivaltio oli siivonnut diakonian työlistalta pois tehtävän toisensa jälkeen. Lama avasi uusia tehtäviä.
Mediassakin kirkko otti selkeämmän roolin köyhien tukijana ja oikeudenmukaisuuden peräänkuuluttajana. Piispat vetosivat kaikille yhteiseen järkeen, oikeustajuun ja kultaiseen sääntöön puolustaessaan hyvinvointiyhteiskuntaa.
2020-luvulla kirkolla on noin puolitoista tuhatta diakoniatyöntekijää. Kirkko on myös Suomen suurin vapaaehtoistyötä ja auttamista organisoiva taho. Kun kirkollisverotulot vähentyvät, nousee ihmisten osallistuminen ja talkootyö merkittävämpään rooliin.
Malkavaara epäilee, ettei ihmisiä osata oikein kutsua kirkon toimintaan. Pyytämistä pelätään ikään kuin se olisi noloa.
– On ihan eri asia laittaa lehteen ilmoitus, jossa ”Turun seurakuntien diakoniatyö” kutsuu vapaaehtoisia kuin että tuttu Matti tai Lissu pyytää henkilökohtaisesti, että ”tulisitko sä jeesimään”.
Seurakuntien toimintaan osallistuu paljon ihmisiä, joita ei ole ikinä pyydetty vaikkapa uuteen mahtavaan diakoniaprojektiin.
– Pelkään, ettei seurakunnissa ole vielä löydetty ihmisten kapasiteetin ja mielekkäiden tehtävien kosketuspintaa.
Moni ei välttämättä sitoudu auttamaan pitkäaikaisesti, mutta projektimainen toiminta onnistuu. Ihmisten osaamista ja asiantuntemusta kannattaisi hyödyntää enemmän.
– Jos ajattelen itseäni, voin mennä joskus haravoimaan seurakunnan pihaa tai kattamaan kahvikuppeja, mutta käyttäisin ammattitaitoani mieluummin muissa tehtävissä.
Diakonia tarjoaa apua ja vapaaehtoistehtäviä myös kirkkoon kuulumattomille.
-Laajasti ymmärretyn diakonian ala koskettaa kaikkia hyviä, humaaneja ja sosiaalisia tekoja. Työtovereiksi sopivat myös ne, joilla ei ole kristillistä uskoa motivoijana.
Moni kirkkoon kuulumaton arvostaakin suuresti diakoniatyötä. Kirkkoon kuuluville taas diakonian tärkeät toimintamuodot ovat yksi hyvä syy pysyä jäsenenä.
– Auttaminen antaa hienon esimerkin kristillisestä uskosta ja ajattelusta. Siihen pitää kutsua koko ajan lisää vapaaehtoisia, jotta liekki pysyy elossa ja vastuunkantamisen perinne siirtyy eteenpäin.
Ihmisiä kokoavat yhteisölliset työtavat, toimintakeskukset, matalan kynnyksen tilat ja kohtaamiskahvilat halpoine aterioineen lisääntyvät, Mikko Malkavaara arvioi.
Tulijoille on tarjolla vastuuta ja vertaistukea.
– Avun saajia haastetaan olemaan itse aktiivisia toimijoita. Avun tarvitsijat huomaavatkin monesti muuttuvansa avun antajiksi.
Työntekijäkeskeisyys hidastaa yhä sellaisen kulttuurin saavuttamista, jossa ihmiset ovat kohteen sijasta toimijoita, mutta yhteisöllisyys nähdään seurakunnissa tavoitteena.
– Yhteisöllisyyden nousu on myös hiljaista sillanrakennusta ja sovinnon etsimistä voimakkaiden mielipide-erojen kärjistyessä yhteiskunnassa.
Löysää tyhjäkäyntiä diakoniassa ei ole.
– Ei mitään sen tapaistakaan. Kukaan ei voi väittää, että ne ongelmat olisivat vähentymässä, mihin diakoniaa tarvitaan. Kaikkialla Suomessa on yhä hätää ja huolta.
Diakonialla on yhä paljon tehtävää – ja syytä juhlaan.