Kuka soittaa apua, jos saan kotona sairaskohtauksen? Kuka varmistaa, että ajoin lumimyrskyssä turvallisesti kotiin saakka? Kuka hakee apteekista lääkkeet, jos olen eristyksessä? Kuka pähkäilee kanssani mustekasetin vaihtoa, jos en muista miten se tehdään? Kuka kantaa kanssani rähjän huonekalun autoon jäteasemamatkaa varten, jos en yksin jaksa? Kuka käyttää koirani pisulenkillä, jos korona vie voimat? Ketä voin pyytää kastelemaan kukkaseni, jos itse joudun sairaalavuoteeseen? Kuka on seuranani, kun palaan leikkauksesta? Kuka tönäisee liikkeelle, jos koronan jälkeen jännittää lähteä ihmisten ilmoille? Kuka lainaa maalaisjärkeään, jos pitää äkisti laittaa arki toiseen järjestykseen? Keneltä voin kysyä, miten hän minuna pulmani ratkaisisi?
Kuka ottaa kiinni, kun yksin elävä on kompastua arjen haasteeseen?
Pystyvältä arki onnistuu ja voimien tyystin uupuessa yhteiskunnan voi odottaa ottavan hoiviinsa, mutta entä kun tulee poikkeustilanne? Jolloin ei olekaan tavallisen pystyvä ja neuvokas?
Toisten ihmisten kutoma turvaverkko on kultaakin kalliimpi. Jos olen heikko, toisen jalat kantavat. Jos en huomaa, ehkä toisen silmät näkevät. Jos en ymmärrä, ehkä toinen ymmärtää. Jos en enää jaksaisi, ehkä toinen voi antaa voimistaan.
Jos korona-ajasta jää meille jotakin inhimillistä ja hyvää, toivottavasti se on ymmärrys siitä, että poikkeustilanteessa pieni vaivannäkö on iso apu ystävälle, naapurille, tuttavalle, sometutulle tai etäiselle sukulaiselle, nuorelle tai iäkkäälle. Jokainen puolesta kannettu ostoskassi, jokainen tartuttu auttamisen mahdollisuus ja jokainen kysytty ”miten pärjäilet” kuroo kiinni turvaverkkoa.