Niina junttila istuu levollisena silmät kiinni ikkunan ääressä.

Niina Junttila toivoo, että valtakunnanpolitiikassa päätettäisiin yhdessä satsata pitkäjänteisesti lasten ja nuorten yksinäisyyden vähentämiseen. Näin toimet eivät olisi hallituskausiin sidottuja.

Olenko edes olemassa?

Elämä | 17.02.2022 | Lilja 2/2022

Teksti: Heidi Pelander | Kuva: Jussi Vierimaa

Suomalasten lasten ja nuorten kokemasta yksinäisyydestä piirtyy synkkä kuva. Koronan kärjistämään ilmiöön täytyy puuttua yhtä systemaattisesti kuin koulukiusaamiseen, sanoo professori Niina Junttila.

”Mä elän täs maailmas haamuna, ei mua tänne kukaan jää kaipaamaan.” 

Yksinäisyystutkija ja kasvatuspsykologian professori Niina Junttila on lukenut yli 20-vuotisen uransa aikana lukemattomia sivuja yksinäisten lasten ja nuorten tuntoja ja kokemuksia. 

Materiaali on riipaisevaa. Ulkopuolisuutta, näkymättömyyttä, toivottomuutta. Surua, kuristavaa oloa, fyysistä kipua ja psyykkisiä oireita. Oman olemassaolon kyseenalaistamista. 

– Osa sanoo, että ottaisi mieluummin vaikka sen, että joku hakkaisi kuin sen, että kukaan ei huomaa, Junttila sanoo. 

Yksinäisyydellä on harvoin nimi ja kasvot julkisuudessa. Joukon ulkopuolelle jäämistä hävetään. Kun tutkija antaa mahdollisuuden kertoa tunnoista anonyymisti, paljastuu valtava tarve puhua. 

Junttilasta yksinäisyys pitäisi saada esiin arjessa: että lapset ja nuoret uskaltaisivat puhua siitä vanhemmilleen, opettajalleen, kenelle tahansa turvalliselle aikuiselle. Yksinäisyys pitäisi normalisoida. 

– Sen eteen pitäisi tehdä töitä, ettei kenenkään tarvitsisi hävetä yksinäisyyttä ja sulkea sitä sisäänsä.

”Yksinäisyys tuntui raastavalta. Rupesin koulussa kiusaamaan muita ja minut leimattiin outolinnuksi ja menetin kavereita.” 

Yksinäisyydellä on Junttilan mukaan monet kasvot. Jollain se voi näkyä kiukkuna ja aggressiivisuutena muita kohtaan, jollain toisella arkuutena ja vetäytymisenä omiin oloihin. 

Lasten ja nuorten yksinäisyyden taustalla on monia syitä. Esimerkiksi perheen vuorovaikutusongelmat ja heikot sosiaaliset taidot voivat altistaa yksinäisyydelle, samoin isot elämänmuutokset, kuten vanhempien ero tai muutto uudelle paikkakunnalle. 

Junttilan mukaan yksinäisyys ei syrji ketään: se voi osua kenen tahansa kohdalle taloudellisesta asemasta tai perhetilanteesta riippumatta. 

Ja yksinäisyyden mittakaava pysäyttää. Junttilan mukaan 10–20 prosenttia koulujemme lapsista ja nuorista on yksinäisiä, toiset lyhytkestoisesti, toiset pidempään. 

Kouluterveyskyselyt osoittavat, että korona-aika on kärjistänyt yksinäisyysongelmaa. Junttila suree sitä, että epidemia-aikana aikuisten terveyttä on suojeltu lasten ja nuorten kustannuksella. 

– Se näkyy voimakkaasti heidän hyvinvoinnissaan. Me aikuiset olemme nyt lapsille ja nuorille aika paljon velkaa. 

”Mussa ei tavallaan ole mitään vikaa. En ole ruma enkä lihava, vain masennuksen turruttama ujo tyttö. Tuntuu kuitenkin, että olen noidankehässä, josta ei ole ulospääsyä.” 

Yksinäisyydellä on monenlaisia seurauksia. Päiväkodissa ja alakoulussa yksinäisyys voi esimerkiksi estää sosiaalisten taitojen kehittymistä ja heikentää itsetuntoa. 

Mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä syvällisemmin hän hahmottaa itseään suhteessa muihin. Junttilan mukaan nuorilla yksinäisyydestä voi seurata esimerkiksi ahdistuneisuutta, masennusta, sosiaalisia pelkoja, itsetuhoisuutta ja merkityksettömyyden kokemuksia. 

Mitä pidempään yksinäisyys jatkuu, sitä vaikeampaa noidankehästä on päästä irti. Junttilasta lasten ja nuorten yksinäisyys on polttava ongelma myös siksi, että seuraukset voivat olla niin pitkäaikaisia.  

– Oma identiteetti rakentuu lapsena ja nuorena. Jos silloin vakuuttuu siitä, ettei kelpaa muille, se kantaa hyvin pitkälle aikuisikään. 

Pitkällä tähtäimellä lasku yhteiskunnalle on kova. Junttilan mukaan pitkittyneellä yksinäisyydellä on yhteyksiä muun muassa syrjäytymiseen, psyykkisiin ja fyysisiin terveysongelmiin ja jopa riskiin radikalisoitua. 

”Kärsin toki yksinäisyydestäni, mutta sitäkin enemmän minua satutti äitini huoli ja yritykset saada minua sosiaalisemmaksi.” 

Kukaan vanhempi ei haluaisi lapsensa olevan yksinäinen. Junttila on vuosien varrella saanut paljon huolestuneita yhteydenottoja vanhemmilta, jotka ovat neuvottomia lapsensa yksinäisyyden edessä. 

Hänestä vanhemman huoli on paras mahdollinen lähtökohta lapsen auttamiseksi. Junttilan mukaan vaikein ja tärkein askel on lapsen tai nuoren yksinäisyyden tunnistaminen ja tunnustaminen. 

Vahvat sosiaaliset taidot suojaavat yksinäisyydeltä, ja vanhemmilla on Junttilasta tärkeä rooli niiden opettamisessa. He voivat näyttää lapselle mallia ja ohjeistaa lasta leikeissä muiden kanssa. Lasta voi opettaa sanottamaan omia tunteitaan, ymmärtämään tekojensa seuraukset ja ottamaan muut huomioon. 

Hänestä vanhempien on myös hyvä pohtia, miten itse suhtautuvat erilaisuuteen ja millaisia malleja opettavat lapsilleen tiedostamattaankin. 

– Pienet lapset eivät vielä erottele ihmisiä ennakkoluulojen perusteella. Ennakkoluulot kasvavat vähitellen. 

Kouluikäisten kohdalla Junttila rohkaisee olemaan yhteydessä lapsen opettajaan, jos huoli yksinäisyydestä herää – jutella, miten lapsella koulussa menee ja mitä asialle voisi tehdä. 

– Yhteen hiileen puhaltaminen kannattaa. 

Vanhempi voi myös koittaa järjestää lapselle mahdollisuuksia solmia kaverisuhteita: pikkulapsille leikkitreffejä, nuorelle kerho- tai harrastusmahdollisuuksia. 

Keskustelut omien lasten kanssa vaativat vanhemmalta herkkyyttä. Junttilan mukaan kovin yksinäinen lapsi tai nuori voi kokea vanhemman hyvää tarkoittavat neuvot ”reipastumisesta” lamaannuttaviksi. Yksinäisyyttään häpeävä nuori saattaa haluta lopulta peittää tilanteensa vanhemmiltaankin. 

”Olisitte kyllä voinu auttaa.”  

Miten yhteiskunnan pitäisi reagoida lasten ja nuorten yksinäisyyden vähentämiseksi? Junttila kaipaa lisää resursseja ja tehokkuutta peruspalveluihin. Yksinäisyys tulee esiin puhumalla, ja sitä varten tarvitaan aikaa, tilaa ja rauhaa ammattilaisten arkeen.

– Meillä on maailman parhaat neuvola- ja koulujärjestelmät, jotka eivät kuitenkaan resurssipulan ja kiireen vuoksi toimi niin hyvin, kuin ne voisivat toimia. Neuvolassa, varhaiskasvatuksessa, koulussa ja lastensuojelussa tarvitaan enemmän ihmisten kohtaamista. 

Junttilan mukaan tutkimustieto osoittaa, että lasten ja nuorten yksinäisyys on merkittävä ongelma, johon pitää puuttua systemaattisesti. Hänestä kouluihin tarvitaan toimenpideohjelma yksinäisyyden vähentämiseksi samalla ajatuksella, kuin Kiva Koulu -ohjelmalla on karsittu kiusaamista. 

Tähän tähtää HelsinkiMission School to Belong -ohjelma, jota Junttila on mukana kehittämässä. Eduskunta ohjasi ohjelmalle neljännesmiljoonan joululahjarahoistaan joulukuussa, minkä myötä ohjelma voidaan ottaa käyttöön 40–50 oppilaitoksessa. 

Junttilan mukaan School to Belongista halutaan pitkäkestoinen toimintamalli Suomen kaikkiin oppilaitoksiin. Ideana on, että yksinäisyyden vähentämisessä ja ennaltaehkäisyssä on mukana koko koulu: hallinto, opettajat, oppilashuollon ammattilaiset sekä lapset ja nuoret. 

Ohjelmassa tarjotaan terapia-apua syvästi yksinäisille sekä vahvistetaan koulujen yhteisöllisyyttä.  Yksinäisyyttä vähennetään ja ennaltaehkäistään neljällä keinolla, jotka on todettu tehokkaimmiksi kansainvälisissä tutkimuksissa. 

– Näitä ovat tehokas varhainen puuttuminen, sosiaalisten taitojen harjoittelu, asenneilmapiirin muuttaminen ja yksinäisyyttä ylläpitävien ajatusvääristymien oikominen, Junttila listaa. 

”Jos aivan päiväkodissa alkanutta syrjäytymistä ei jotenkin katkaise, niin se voi jatkua koko elämän. Yksinäisyydestä tulee itselle normi, jota ei voi eikä ehkä haluakaan sitten muuttaa.” 

Kenen vastuulla lasten ja nuorten yksinäisyyteen puuttuminen lopulta on? 

Niina Junttilan mielestä ihan meidän kaikkien vastuulla – poliittisista päättäjistä tavallisiin kansalaisiin, lasten ja nuorten kanssa työskenteleviin ammattilaisiin sekä lasten ja nuorten vanhempiin. 

Hän puhuu paljon asenteista: kaikkien tasavertaisesta kohtelusta ja sellaisen asenneilmapiirin luomisesta, jossa ketään ei jätetä ulkopuolelle. Hän puhuu myös strategioista: siitä, että lasten ja nuorten yksinäisyyden vähentäminen ja ennaltaehkäisy kirjattaisiin konkreettisiksi tavoitteiksi esimerkiksi kouluissa ja päiväkodeissa. 

– Jos asiasta ei puhuta, se ei myöskään näy käytänteissä. 

Junttila näkee myös kirkolla merkittävän roolin lasten ja nuorten yksinäisyyden vähentäjänä. Kirkon kasvatustyön ammattilaiset voivat olla niitä turvallisia ja luotettavia aikuisia, joilla on aikaa kuunnella. 

– Esimerkiksi rippikoulun vaikutukset näkyvät yläkouluikäisten tutkimuksissa: poikien kokema emotionaalinen yksinäisyys romahti rippikoulukeväänä. 

Junttilasta on hyvä, että lasten ja nuorten yksinäisyys on noussut näkyväksi teemaksi myös valtakunnanpolitiikkaan. Hän kiertää paljon puhumassa aiheesta ja on huomannut, että ongelman mittakaava ja vaikutukset eivät silti ole kaikille selvät. 

– Edelleen on iso joukko niitä, jotka ihmettelevät, tuntuuko yksinäisyys oikeasti noin pahalta. 

”Kenenkään ei pitäisi olla yksinäinen. Kaikilla pitäisi olla ainakin yksi todella hyvä ystävä, johon voisi luottaa ja joka lohduttaa, kun on huono olla.” 

Yksinäisyys on monimutkainen ilmiö, jonka tutkimus kietoutuu moniin tieteenaloihin. Ehkä juuri siksi Turun yliopistossa työskentelevä Junttila on viihtynyt aiheen parissa koko tutkijanuransa ajan. 

Työssään hän on usein tekemisissä synkkien tuntemusten kanssa. Toivoakin tuovia tarinoita onneksi on: miten lapsi tai nuori on löytänyt jonkun, joka on ottanut hänet tosissaan, ja tilanne on kääntynyt paremmaksi. 

Junttila on huomannut, että yksinäisyystyöhön hakeutuu harvinaisen hyviä tyyppejä, jotka tekevät palkkatyönsä ohessa pyyteettömästi töitä sen eteen, että yksinäisyys vähenisi. 

Nina Junttila seisoo hymyillen ikkunan ääressä muki kädessä.

Niina Junttila on kirjoittanut kaksi kirjaa yksinäisyydestä. Kolmas kirja, Yksinäisyyden monet kasvot, ilmestyy ensi syksynä. 

Yksi talkootyön voimannäyte on Lähde-liike, jonka Junttila on perustanut ystävänsä kanssa. Ideana on kerätä eri tahoja ja ihmisiä yhteen yksinäisyyttä torjuvaan työhön – pitämään aihetta esillä, järjestämään tempauksia sekä kokoamaan yhteen lukuisat jo kokeillut ja hyväksi havaitut tavat puuttua yksinäisyyteen. 

Junttila on tavannut yksinäisyystyössä myös paljon ihmisiä, jotka itse olivat lapsena yksinäisiä. Nyt he tekevät tosissaan töitä sen eteen, ettei kukaan kokisi samaa. 

– Jos yksinäisyydestä säilyy hengissä ja särkymättä kokonaan, voima muuttaa asioita on entistä suurempi. 

***

Jutun sitaattinostot ovat yksinäisyyttä kokeneiden ajatuksia Junttilan kirjasta Kavereita nolla – Lasten ja nuorten yksinäisyys (Tammi, 2015). Lisää Lähde-liikkeestä: lahdemukaan.fi. 

Haluatko lukea Liljaa ensimmäisten joukossa?

Uutiskirje ilmestyy kerran kuukaudessa, 11 kertaa vuodessa samaan aikaan painetun lehden kanssa. Uutiskirjeen mukana saat Liljan artikkelit ja uutiset suoraan sähköpostiisi.