Vaikka meille koko kysymys kuulostaa absurdilta, tutkimus tehtiin vailla huumoria. Kyse oli Yhdysvaltojen tilaamasta tutkimuksesta, jonka tarkoitus oli selvittää, miten taata ydinjätteiden loppusijoituspaikkojen koskemattomuus.
Ydinjäte ei nimittäin vanhene läheskään yhtä nopeasti kuin kulttuurimme, kielemme tai sivilisaatiomme. Tieto saattaa kadota esimerkiksi valtion tai sen tietokantojen tuhon myötä.
Tutkimus vaikuttaa nörttiversiolta jostakin amerikkalaisesta blockbuster-toimintaelokuvasta, jossa eri alojen huippuosaajista kootaan tiimi pelastamaan maailma. Tarkka-ampujien ja räjähdyseksperttien sijaan tiimi kuitenkin sisälsi historioitsijoita, lingvistejä, insinöörejä, semiootikoita, tulevaisuudentutkijoita ja sosiologeja.
Vakavamielinen tulevaisuuden kuvittelu on arvokasta, koska se yhdistää nykytietämyksen mielikuvitukseen. Se paljastaa meille oman tietämyksemme rajat ja uskomustemme ohjaavan voiman. Se kertoo jotakin nykyisyydestä – kuten dystopiakirjallisuuskin oikeasti kertoo tästä hetkestä eikä tulevaisuudesta.
Tutkimuksen päämäärien vuoksi suuri osa loppuraportista päätyi pohtimaan ihmispsykologiaa; mikä siinä on universaalia, jaettua ja muuttumatonta.
Tutkimusryhmä ehdotti useita monimutkaisia ja -tasoisia ratkaisuja, mutta painotti, että loppupeleissä ei ole mahdollista taata alueen koskemattomuutta. Ja syynä siihen eivät ole luonnonvoimat, vaan ihminen.
Tutkimuksen kannalta turhauttava lopputulos kuitenkin kielii jotakin kaunista ihmisyydestä: ihminen ei ole palautettavissa ennakoitavaan algoritmiin, eikä ihmisen himo tutkia maailmaa ole pysäytettävissä edes valtavien tutkimusryhmien mielikuvituksissa.
Se kertoo, että ihminen voi olla olemassa lukuisin eri ennakoimattomin tavoin. Mikä puolestaan tarkoittaa, että nykyisyyskin on muokattavissa enemmän kuin tavanomaisesti uskallamme kuvitella.