Korona-aika korventaa nuorten uskoa tulevaan. Nuorten kuuntelemisen ja tukemisen aika on nyt, sanovat lukiolaiset Ruusa Orpo, Seela Moilanen ja Maisa Kytö.
Lukiosta puhuttiin ennakkoon Seela Moilaselle, Maisa Kytölle ja Ruusa Orpolle elämän parhaana aikana. He odottivat lukiobileitä, uusia kavereita ja Puolalanmäen lukion hehkutettua yhteishenkeä.
Koronapandemia ehti iskeä ensin, yhdeksännen luokan keväällä. Lukioajasta tulikin jotain ihan muuta. Etäopetusta, maskeja, peruttuja tapahtumia ja epävarmuutta.
– Olen älyttömän pettynyt. Niitä isoja asioita ei yhtäkkiä olekaan, joilla lukiota myydään, Kytö sanoo.
– Nyt pelätään, että vanhojen tanssit perutaan tai siirretään meiltäkin, Moilanen lisää.
– Tulee epävarmuus, että lähteekö korona pois koskaan, Orpo sanoo.
Kolmikko on ollut lukiossa nyt puolitoista vuotta. Siitä vain ensimmäisen jakson, eli kahdeksan viikkoa, he näkivät uusien opiskelutovereidensa kasvot. Sen jälkeen naamoille asetettiin maskit.
Etäopetusaika iski kolmikon mukaan heidän ikäluokkansa kannalta pahimpaan aikaan, ensimmäisen vuoden syksyn lopussa. Moni orastava ystävyyssuhde katkesi, kun opiskelijat linnoittautuivat koteihinsa.
Poikkeustilan jatkuessa he passivoituivat. Sosiaaliset ympyrät kaventuivat, ja päivät toistuivat samanlaisina. Piti vahtia ja patistaa itseään, että sai edes jotain tehtyä.
– On yksilöllistä, miten etäopetuksen kokee. Jotkut oppivat tosi hyvin ja pystyivät keskittymään. Mulle se oli ihan hirveää. Päivät olivat puuroa, enkä oppinut mitään, vaikka yritin keskittyä, Kytö kertaa.
– Kotona kukaan ei katsonut perään, että tekikö tehtäviä, Orpo lisää.
Etäopetus- ja maskiaika on nakertanut yhteisöllisyyttä, josta Puolalanmäki tunnetaan. Vaikka kolmikko on ollut yhtä viikkoa lukuun ottamatta koko kakkosvuoden syksyn lähiopetuksessa, he eivät tiedä nimeltä edes oman ryhmänsä, saati vuosikurssinsa kaikkia opiskelijoita.
– Tulee tosi nolo olo, kun on jollain kurssilla, eikä tiedä kaverin kaveria nimeltä eikä kehtaa enää kysyä, Kytö sanoo.
Vaikeaa aikaa on yritetty käsitellä koulussa. Kolmikko toimii opiskelijakunnan hallituksessa, joka on järjestänyt opiskelijakyselyjä ja välittänyt palautetta opettajille. Kakkosvuonna ryhmänohjausta on lisätty ja kuulumisia kyselty useammin. Yhteisöllisyyden kannalta pahinta on se, ettei tapahtumia saa järjestää.
– Ainoa yhteinen tapahtuma on ollut yksi parin tunnin peli-iltapäivä. Se oli mukavaa, mutta eihän se riitä parantamaan yhteishenkeä ja hyvinvointia, Moilanen sanoo.
Pahinta pandemiassa on kolmikon mukaan jatkuva epävarmuus tulevasta. Milloin tulee seuraava tautiaalto ja mitä siitä seuraa? Epämääräisenä vellova tilanne luo näköalattomuutta ja toivottomuutta.
He uskovat, että korona-aika jättää heidän sukupolveensa selkeän jäljen. Se voi näkyä esimerkiksi uravalinnoissa, jotka tuskin kohdistuvat pandemian kurittamiin aloihin.
– Tulevaisuuden suunnitteleminen tuntuu mahdottomalta. Ei tunnu houkuttelevalta mennä yliopistoon, jos sekin on vain etänä ja hauskanpito puuttuu, Moilanen sanoo.
Kun kolmikolta kysyy pandemiatilanteen hoidosta Suomessa, äänenpainot kovenevat. Heitä ärsyttää, ettei nuoria ole kuultu heitä koskevista päätöksistä. Heistä tuntui käsittämättömältä, että etäopetusaikana juhlinta baareissa jatkui.
– Mulla on ollut niin mykkä olo koko korona-ajan ja uskon, että moni muukin nuori kokee näin. Koko ajan tulee isoja uutisia siitä, että nuorten mielenterveys on huonontunut, mutta meille ei näy, että kukaan välittäisi, Kytö lataa.
Heistä nuorten tukeminen on nyt entistä tärkeämpää. Mielenterveyden ongelmien kanssa painivien pitäisi päästä ammattiavun piiriin. Opiskeluihin ja jatko-opintopaikkojen pähkäilyyn pitäisi saada entistä enemmän tukea.
Helmikuussa starttaavan Yhteisvastuukeräyksen tämän vuoden teema on koronapandemiasta kärsineiden lasten ja nuorten auttaminen Suomessa ja maailmalla. Kolmikosta teema kuulostaa järkevältä ja tärkeältä.
– Olisi supertärkeää, että kaikkien nuorten elämässä olisi turvallisia aikuisia. Kaikille vanhemmat eivät tunnu sellaisilta, tai heidän tukensa ei riitä, Moilanen sanoo.