Mainiokodin Maarian yksikön johtajalla, terveystieteiden tohtorilla Kristiina Juudinilla on aina ollut sydämessään pehmeä paikka muistisairaille ihmisille.
Juudin kertoo, että asia on ollut näin hänen sairaanhoitajauransa alkumetreiltä lähtien.
–Olen työskennellyt iäkkäiden muistisairaiden kanssa koko urani ajan. Jo vuonna 2003 tein harjoitteluni vaikeasti muistisairaiden ihmisten parissa. Se oli minulle kaikki täysin uutta. Vaikeasti muistisairailla jopa elekieli kuihtuu pois, ja jotenkin se heidän elämänsä supistuminen pelkiksi hoidon kohteiksi kosketti minua, Juudin muistelee.
Juudin kaipasi potilaisiinsa parempaa kontaktia. Niihin aikoihin hän alkoi ajatella, että muistisairaiden potilaiden henkiset tarpeet pitäisi huomioida hoitotyössä paremmin. Henkisyys, joka Juudinille on yhtä kuin ihmisyys, näyttäytyi hänelle keinona löytää muistisairauden alta se yksilöllinen ihminen.
Nyt 20 vuotta myöhemmin nuoren vastavalmistuneen sairaanhoitajan yksityinen pohdiskelu on jalostunut tieteelliseksi tutkimukseksi. Juudinin väitöskirja ikääntyneiden muistisairaiden henkisyyden tukemisesta hoitoympäristössä tarkastettiin Turun yliopistossa viime vuoden loppupuolella.
Juudinin tutkimuksessa iäkkäillä muistisairailla tarkoitettiin yli 65-vuotiaita muistisairausdiagnoosin saaneita ihmisiä. Heidän keskuudessaan Alzheimer on kaikkein yleisin muistisairauden aiheuttaja.
Juudinin tutkimusaineisto koostui haastatteluista ja valokuvista. Hän haastatteli tutkimustaan varten seitsemäntoista hoitajaa, kymmenen iäkästä muistisairasta potilasta ja yhdeksän muistisairaan potilaan omaista. Lisäksi Juudinin mukana haastatteluissa kulki ammattivalokuvaaja Markus Lahtinen, joka valokuvasi muistisairaiden hoitoympäristöä siltä osin kuin he kokivat sen kuvastavan heidän henkisyyttään.
Juudinin väitöskirjatiedotteen mukaan ”henkisyys voi tukea muistisairaiden hyvinvointia elämän merkityksellisyyden ja tarkoituksen kokemusten kautta.” Hän avaa ajatteluaan hieman ja aloittaa sen toteamalla, että muistisairauden myötä ihmisen minuus usein pirstaloituu.
–Ihminen ei kykene pitämään itseään kasassa eikä muistamaan, mitkä asiat olivat elämässä hänelle merkityksellisiä ja antoivat elämälle tarkoituksen. Hoitajien olisi hyvä tietää, mitkä ovat olleet muistisairaan potilaan elämässä ne merkitykselliset asiat, koska hänen hyvä olonsa syntyy niistä pienistä hetkistä, jolloin hän saa näistä merkityksellisistä asioista kiinni, Juudin kuvailee.
Mitä muistisairaan ”henkisyyden tukeminen” sitten vaatii hoitajalta käytännössä?
Juudinin mukaan se ei tarkoita konkreettisia hoitotyön toimintoja. Kyse on asenteesta ja läsnäolosta. Kyse on siitä, että hoitohenkilökunta ottaisi tunteakseen potilaan paremmin ja juttelisi hänen läheistensä kanssa siitä, mitkä asiat olivat hänelle elämässä merkityksellisiä ennen muistisairautta. Merkityksellinen asia on voinut olla vaikkapa elämänkatsomus, luonto, taide tai ihmissuhteet. Päästyään selville siitä, mitkä asiat ovat potilasta elämässä koskettaneet, hoitajat voisivat tuottaa potilaalle henkistä hyvinvointia ottamalla ne jotenkin huomioon hänen hoitoympäristössään.
Otetaan esimerkiksi muistisairas ihminen, jonka elämässä uskolla on ollut iso rooli. Hänen hoidossaan tällainen pieni merkityksellinen hetki voisi olla sairaalapastorin pitämä hartaushetki.
–Hartaustilanteissa on hetkiä, joissa muistisairaalle korostuu se tuttuus esimerkiksi tutun virren kautta. Hartaushetki on siinäkin mielessä hyvä esimerkki, että siinä tätä tuttuuden tunnetta voi tukea moniaistisuuden kautta. Esimerkiksi ehtoollinen tulee potilaalle kokemuksena monien aistien kautta, Juudin huomauttaa.
Nyky-yhteiskunnassa usko ei ole etenkään monille nuoremman polven edustajille enää kovinkaan merkityksellinen asia. Suhtautuvatko nuoret hoitajamme riittävällä vakavuudella muistisairaiden potilaidensa hengellisyyden tukemiseen?
Juudin kertoo haastattelemastaan hoitajasta, jonka omaan elämänkatsomukseen usko ei kuulunut. Siitä huolimatta hoitaja kertoi Juudinille liikuttuneensa, kun muistisairas vanhus oli rukoillut hänen puolestaan.
Juudinin vastaus on, että hoitajan on asetettava muistisairaan oma elämänkatsomus etusijalle.
–Jos kokee jonkun elämänkatsomuksen tukemisen epämukavaksi, niin voi silti pyytää sieltä potilaan uskontokunnasta jonkun henkilön tukemaan potilaan hengellisyyttä. Henkisyyden tukemisen täytyy lähteä muistisairaan omasta elämänkatsomuksesta, ei hoitajan elämänkatsomuksesta, Juudin näkee.
Juudin puhuu loppujen lopuksi varsin pienistä teoista.
Se voi olla vaikkapa potilaan hoitoympäristössä oleva valokuva-albumi, joka kiinnittää hänet elämänsä tärkeisiin asioihin. Saman tarkoituksen saattavat ajaa potilaasta riippuen uskonnolliset lehdet, hartaushetket, laulaminen, musiikki tai runot ja käsityöt.
Muistisairaalle nämä pienet teot voivat muuttua kuitenkin todella isoiksi asioiksi, jos ne auttavat häntä muistamaan, mihin minä kuulun, mihin minä olen matkalla ja mitä minusta jää tähän maailmaan jäljelle.
–Moni muistisairas vanhus miettii, mitä minusta jää jäljelle tähän maailmaan. Silloin esimerkiksi omatekemät runot, tekstit ja käsityöt voivat olla monille todella tärkeitä, Juudin toteaa.
Juudin katsoo, että parempi henkisyyden tukeminen iäkkäiden muistisairaiden ympärivuorokautisessa palveluasumisessa ei vaatisi hoivasektorille lisää euroja tai käsipareja.
Se vaatii vain asennemuutosta.
–Se oli väitöstilaisuuteni loppukaneetti, kun minulta kysyttiin, että mitä itse tekisin, jos saisin omaan yksikkööni lisärahaa potilaiden henkisyyden tukemiseen. Vastasin, että I don’t take the money, I take the attitude (”En ota rahoja, otan asenteen.”), Juudin sanoo.
Millaista asennetta henkisyyden tukeminen sitten vaatii?
–Haastattelemani hoitajat nostivat esiin sellaisia käsitteitä kuin inhimillinen rakkaus, myötätunto ja arvostava ja kunnioittava asenne.
–Muistisairaiden henkisyyttä on ehkä aina pyritty hoidossa huomioimaan, mutta sen sanoittaminen on jäänyt vähälle. Tätä puolta pitäisi alkaa tuoda hoitajien koulutuksessa vahvemmin esille. Tämä ei vaadi lisää henkilökuntaa. On vain otettava asenteeksi, että me haluamme tehdä näitä asioita hoidettaviemme eteen. Olisi tärkeää, että jokainen muistisairas saisi loppuun asti olla oma itsensä, Juudin julistaa.