Mietiskelen
Kuumuuden ja kangastuksien keskellä rukoilen johdatusta, kuin takeeksi toiveitteni toteutumisesta. Johdatus voi olla oman suuntavaiston katoamista ja kulkemista suuntaan, johon en itse tahtoisi kulkea. Hiekkamyrsky peittää alleen jälkeni, kuljen huomaamattani vastakkaiseen suuntaan.
Olen vaeltanut autiomaassa tiettömiä taipaleita tullakseni siksi mitä nyt olen. Ei ole ollut valmista tietä, vain silmän kantamattomiin hiekkaa. Tarpominen on tuntunut umpimähkäiseltä.
Vuosikymmenten vaelluksen jälkeen hahmotan vähitellen kuljettua matkaa. Miten merkityksellistä onkaan ollut kulkea juuri toiseen suuntaan kuin mitä itse olisin halunnut.
Painan uuden askeleen kuumaan hiekkaan tietämättä, millaisen polun pää se tulee olemaan. Jatkan vaellusta levossa ja luottamuksessa, käy kuinka käy.
Kyselen
… mistä voin tietää, mihin Jumala haluaa minua johdattaa?
… voiko johdatuksen rukoileminen olla henkistä laiskuutta ja vastuun välttelyä?
… tapahtuuko elämässäni tapahtuu nyt jotain sellaista, joka minulta jää huomaamatta?
… mitä Jumalan tahdon tekeminen on minulle?
Hiljennyn
Huolta pitävä Jumala, rohkeuden Isä.
Älä tasoita minulle tietä.
Ole askelissani tiellä, joka kulkiessa syntyy.
Ole ylistetty ikuisesti! Aamen.
(Teksti julkaistu Martinseurakunnan kirkkoherra Tuomo Norvasuon kirjassa ”Autiomaan muisti, Väyläkirjat 2022)