Nainen taideteoksen edessä.

Turun taidemuseon Pohjoistuulen metsä -näyttely on taiteilijoiden puheenvuoro metsien puolesta. Valokuvataiteilija Ritva Kovalaisen taustalla on hänen teoksensa Kelovaippa.

Ritva Kovalaiselle metsä on pyhä

Kulttuuri | 20.03.2024 | Lilja 3/2024

Teksti: Esko Pihkala | Kuva: Timo Jakonen

Arvostettu valokuvataiteilija toivoo, että kirkko ottaisi enemmän vastuuta ekosysteemistä ja nostaisi luonnonarvot voimakkaammin ihmisen rinnalle, koska luomakunta on kriittisessä tilassa.

Oli aika ennen kristinuskon tuloa Suomeen, jolloin maatamme peittivät luonnontilaiset metsät.

Tähän lähes menetettyyn maailmaan voi tutustua Turun taidemuseossa 19. toukokuuta asti esillä olevassa näyttelyssä Pohjoistuulen metsä. Koillis-Lapissa sijaitsevan, yleisöltä suljetun Värriön luonnonpuiston ja Kuusamon vanhat metsät heräävät henkiin palkittujen valokuvaajien Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon otoksissa.

Kemiönsaarella asuva Kovalainen toteaa, että näyttelyn tarkoitus on avata suomalaisten silmät näkemään metsä ja herättää keskustelua tehometsätalouden tuhoisasta vaikutuksesta metsiemme monimuotoisuuteen.

‒ Luonnontilaisia metsiä on enää vain prosentti Suomen metsäpinta-alasta, Kovalainen soittaa hälytyskelloa.

Kovalainen ja Seppo ovat aiemmassa teoksessaan Puiden kansa (1997) kuvanneet suomalaista luonnonuskontoa.

Kovalaisen mukaan pakanalliset esi-isämme syvästi kunnioittivat metsää. He harjoittivat animistista luonnonuskontoa, jossa sielu ei ollut vain ihmisen ominaispiirre. Kaikki ympärillämme oli elävää ja myös puilla ja muilla eläinlajeilla oli sielu.

‒ Metsä on sanana tarkoittanut alun perin rajaa tai reunaa. Metsä oli ihmisen kotinurkkien reunalla avautuva toisenlainen maailma. Metsä ei kuulunut ihmiselle, mutta sen antimet olivat ihmisen elinehto ja siksi sinne oli mentävä.

Metsän kanssa ei voinut kuitenkaan kommunikoida, koska se oli niin mahtava. Siksi esikristillisen ajan suomalaiset kehittivät haltijat ja haltijahenget ja metsänjumalat ja luonnonjumalat, joiden avulla metsän kanssa kommunikoitiin.

Kovalaisen mukaan on hätkähdyttävää, kuinka tuntematonta asiaa muinainen mytologiamme on nykypäivän suomalaisille. Entisaikojen haltijat, kuten Tapio, Pellervo, Mielikki tai Sinipiika, kummittelevat keskuudessamme lähinnä yritys- ja tuoteniminä tai laitumella lampsivina lehminä.

Se johtuu siitä, että kristinuskon saavuttua 1200-luvulla Suomeen kirkko käytti jättimäistä pyyhekumia ja pyyhki kilpailevan uskomusjärjestelmän unholaan.

‒ Seuraavat 700 vuotta luonnonuskontoamme kitkettiin kansan keskuudesta pois, Kovalainen toteaa.

Myös suhde puuhun muuttui. Muinaiset suomalaiset olivat pitäneet pyhiä puita, kuten parantavia uhripuita ja vainajien muistoa säilyttäneitä karsikkopuita, mutta kristinuskon myötä niitä alettiin kirkon toimesta kaataa.

­‒ Piispantarkastuksissa todettiin, että kirves on papin tärkein työkalu, Kovalainen tiivistää.

Sittemmin teollistuminen ja 1950-luvulla läpi lyönyt tehometsätalous ovat köyhdyttäneet suomalaisen metsän biodiversiteettiä ja lähes hävittäneet Suomesta luonnontilaiset metsät.

Kovalainen, joka sanoo kuuluvansa kirkkoon, on tilanteesta murheissaan. Hänelle metsässä on aina ollut jotain hengellistä.

‒ Olen aina ajatellut, että metsä on isänmaani ja luonto uskontoni. Kun ihminen on luonnontilaisessa metsässä, kokemus on hyvin henkinen. Asioiden mittasuhteet ja ihmisen oma mittakaava muuttuvat. Mikä on suhteeni tulevaan ja menneeseen ja muihin oleviin? Ne ovat kaikki asioita, joita myös kirkko pyrkii käsittelemään, hän muistuttaa.

Kovalaisen harras toive on, että haltijoiden jo lähdettyä evankelisluterilainen kirkko ottaisi niiden paikan luonnon äänitorvena.

Luomakunta voi ennennäkemättömän huonosti. Tieteen maailma pitää kiistattomana, että ilmastonmuutos ja biodiversiteetin katoaminen uhkaavat jo viedä lastenlapsiltamme hyvän elämän edellytykset.

‒ Toivon, että kirkko ottaisi enemmän vastuuta luonnosta ja ekosysteemistä, koska me elämme kriittisiä aikoja. Esihistorialliseen aikaan pyhyyteen liittyi ajatus koskemattomuudesta ja silleen jättämisestä ja siitä, että ihmisen ei pidä yrittää kaikkea hallita. Pitäisin tärkeänä, että kirkko nousisi yhteiskunnassa eturiviin ajamaan sitä, että suhtautuisimme luontoon pyhänä. Se oli vanhan luonnonuskontomme olemus, Kovalainen kiteyttää.

Ihminen on vain yksi laji miljoonista. EU:n biodiversiteettistrategiaan on kirjattu ajatus, että ihmiselle annetaan kaksi kolmasosaa maapallosta ja muille lajeille jätetään yksi kolmasosa. Tavoitteena on turvata luonnon monimuotoisuus. ‒ Suomessa 90 prosenttia metsistämme on metsätalouden piirissä. Sen tiedon varassa, mitä me tiedämme, se on liikaa. Ihmiselle 70 prosenttia ja muille lajeille 30 prosenttia. Eikö se kuulosta ihan kohtuulliselta? Kovalainen kysyy.

Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon näyttely Pohjoistuulen metsä on esillä Turun taidemuseossa 19.5. saakka.

MITÄ TYKKÄSIT JUTUSTA?

Kiitos, että autat meitä kehittämään lehden sisältöä.