Tällä matkalla, ensimmäisen pääsiäisen jälkeen, Jumalan Pojaksi ymmärretty Herra Jeesus puhui valovoimaisesti taivaallisista asioista – erityisesti Isästä Jumalasta, ja siitä miten elämä kerran voittaa kuoleman. Mutta yhtä lailla Jeesus puhui maallisista, arkisista ja inhimillisistä asioista – miten tärkeitä nekin ovat!
Ajattelen, että ystävyys ja rakkaus ovat läheistä sukua toisilleen. Miten voimaannuttavaa onkaan kokea aitoa syvää ystävyyttä. Ja miten ystävyyden vaikutus elää parhaimmillaan sydämen tasolla – silloinkin, kun joudumme kaipaamaan ja ikävöimään ystävyyttä fyysisen etäisyyden tai muiden esteiden johdosta – tai silloinkin, kun ystävyyden toinen osapuoli on jo siirtynyt ajan rajan taakse.
Sanotaan, että rakkaudessa ei ole pelkoa. Paastonajan lukuisat raamatunkohdat ovat kuitenkin varsin lohdullisia kuvauksia Jeesuksen opetuslapsista epäröivinä ja kompastelevina tavallisina ihmisinä, jotka myös pelkäsivät. Sananlaskun mukaan kivi kuitenkin hioo kiveä, ihminen hioo ihmistä. Ystävyys ja rakkaus tuovat elämään ajatonta hyvyyttä, kauneutta ja merkitystä. Samalla paastonaika muistuttaa, että me tämän päivän ihmiset emme opetuslasten tavoin pysty tavoittamaan eikä meidän tarvitse omalla uskollamme ansaita taivaallisia päämääriä. Valmiiksi emme tässä elämässä voi uskovina tulla. Toivon sana on sitä varten, että ymmärtäisimme olevamme itse osa tuota taivaallisen ystävyyden jatkokertomusta!
”Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta. Te olette ystäviäni, kun teette sen minkä käsken teidän tehdä. En sano teitä enää palvelijoiksi, sillä palvelija ei tunne isäntänsä aikeita. Minä sanoin teitä ystävikseni, olenhan saattanut teidän tietoonne kaiken, minkä olen Isältäni kuullut. Tämän käskyn minä teille annan: rakastakaa toisianne. ” Joh. 13-15, 17