Selitys löytyy taivaalta. Aurinkoa ja kuuta on tarkkailtu ikimuistoisista ajoista lähtien, ja aikaa on laskettu niiden liikkeiden mukaan. Siitä on kyllä kiistelty, mikä kiertää ja mitä, mutta seurauksista on oltu yhtä mieltä: taivaankappaleet sanelevat tahdin, jossa aika kulkee eteenpäin.
Vuoden merkitys tulee monin tavoin esiin suomalaisessa sananlaskuperinteessä. Paimion kirkkoherra Henrik Florinus julkaisi vuonna 1702 kautta aikojen ensimmäisen suomalaisen sananlaskukokoelman, ja monet sen sananlaskut liittyvät vuoden kiertoon. Maata viljellessä oli tärkeätä tehdä työt oikeaan aikaan, ja kauppiaan liiketoimet riippuivat mahdollisuudesta liikkua vesillä: Talonpoika vuoden poika, kauppamies venheen poika. Sananlaskut kertoivat, miten sää vaikutti satoon: Vilu vuosi viljavuosi. Viileällä säällä vilja kasvoi paremmin kuin helteellä.
Entisaikoina palvelusväki pestattiin vuodeksi kerrallaan. Otsikoksi valitussa sananlaskussa tarkoitetaan sitä, että yhden vuoden pärjää huonommassakin paikassa. Ajan kulumisen vääjäämätöntä vaikutusta heijastaa toteamus: Vuosi vanhan vanhentaa, kaksi lapsen kasvattaa. Vanha kansa tiesi senkin, että turha kiire oli pahasta: Ei hopus sataa ajastaikaa eletä.
Vuosi oli monenlaisten asioiden määräaika: Nauretaan naineita, itketään kuolleita, vuosikausi kumpiakin. Nauraminen tarkoittaa tässä iloitsemista. Ensi näkemältä arvoituksellinen sananlasku sanoo: Kerta miestä merkitään, kerta miestä, kuu hevoista, vuosikausi morsianta. Merkitseminen on merkille panemista ja tarkkailemista. Miehestä näkee heti, onko hän kunnon mies, hevosesta saa selvän kuukaudessa, mutta nuoresta vaimosta näkee vasta vuoden kuluessa, kuinka hän menestyy uudessa roolissaan ja tuottaako liitto hedelmää. Mitään tai ketään ei kiitelty ennen aikojaan: Illalla paras ilmaa kiittää, partasuuna poikaa, vuonna toisna morsianta.