Alun perin suunniteltu toimenpide sujui hyvin, ja sairaalassa käydessäni oli taas mukava miettiä tulevaisuutta. Kotiin päästyä tuli takaisku. Ambulanssia odottaessamme ”entä jos?” kuului yhtä vahvemmin. Sama pelko ja epäilys kaikui korvissani seuraavien viikkojen aikana, kun olin puolisoni seurana sairaalassa.
Yhtenä päivänä ollessani matkalla sairaalaan sain puolisoltani puhelun ja hyviä uutisia parkkipaikalle. ”Entä jos?” haihtui mielestäni salamana, mutta palasi yllättävän pian toisessa muodossa, kun näin sairaalan tuulikaapissa kolme naista. Sisältä oli tulossa lohduttomasti itkevä nainen, jota ulkoa tulleet naiset kiiruhtivat halaamaan.
Tilanne kosketti minua syvästi. Se muistutti, miten ohut on elämän ja kuoleman raja. Miten kuolema kulkee elämän käsikynkässä, vaikkemme sitä aina muistakaan. Taiteilija Hugo Simberg kuvasi lukuisissa teoksissaan taitavasti sitä, miten elämä ja kuolema kietoutuvat yksiin. Kuolema on mukana elämän kauneimmissa hetkissä ja arkisessa aherruksessa.
Kuolema ei juurikaan näy suomalaisessa yhteiskunnassa. Se on piilotettu sairaaloihin ja kappeleiden ovien taakse. Marraskuun ensimmäisenä lauantaina vietettävänä pyhäinpäivänä se nousee näkyviin hautakynttilöiden paljoudesta. Hyvä niin. Käsikynkkää kuoleman kanssa me kuljemme, halusimme tai emme. Kristityille marraskuun hämärää valaisevat kynttilät eivät kerro vain kuolemasta, niiden liekit muistuttavat toivosta ja ylösnousemuksesta.