Huotarisella onkin messukokemusta nyt aika monenlaisista rooleista. Hän on ollut mukana esiintyjänä, yleisönä, näytteilleasettajana, haastattelijana ja nyt siis toista vuotta ohjelmajohtajana tässä Suomen vanhimmassa kirjamessutapahtumassa.
Ensimmäiset messut pidettiin vuonna 1990 ja paljon on virrannut vettä Raisiojoessa sen jälkeen. Nykyään on esimerkiksi aina joku teema, tänä vuonna se on tanssi:
– Ideana on, että kirjallisuus on vuorovaikutuksessa jonkin toisen taiteenlajin kanssa. Kirjojen lisäksi meillä on modernin tanssin esityksiä lavoilla ja toivottavasti myös yleisön joukossa. Mukana ovat niin Tero Saarinen, ERI, Aurinkobaletti kuin vaikka Turun Seudun Tanssioppilaitos – ja myös esimerkiksi Jorma Uotinen kertomassa kirjastaan, Huotarinen kertoo.
Ja tietenkin eri sisällöntuottajat ottavat teemaa huomioon kuka mitenkin.
Sanoja tarjolla
Ohjelmajohtajan kiireisimmät ajat ovat huhti-kesäkuussa ja juuri ennen kuin ohjelma julistetaan elokuussa, ja tietenkin sitten vähän ennen messuja. Itse messuilla on rauhallisempaa, kun siinä vaiheessa kaikki voitava on tehty. Talvella puolestaan suunnitellaan ja koetetaan seurata, mitä yhteiskunnassa tapahtuu, ja kuinka messut siihen kaikkeen reagoi:
– Ajattelen, että kirjamessujen tärkein tehtävä on sanoittaa maailmaa. Kun olen kuunnellut lukuisia hienoja keskusteluja, joita sen viikonlopun aikana käydään, niin koen että on levollisempi olo. Siinä saa työkaluja maailman asioiden ymmärtämiseen, Huotarinen pohtii ja jatkaa:
– Tietysti voi vain mennä katsomaan vaikka jotain tuttua kirjailijaa, mutta itseäni kiinnostaa ennen kaikkea se, mitä lavoilla puhutaan. Siellä on kuitenkin ihmisiä, jotka ajattelevat työkseen. Kirjamessuilta saa sanoja, se on sen arvo.
Tärkein pysyy
Huotarisen oma esikoisteos ilmestyi vuonna 2004, liki 20 vuotta sitten. Moni asia on muuttunut sen jälkeen. Vuosituhannen alussa kirjallisuus esimerkiksi vielä oli jonkinlainen taiteiden kuningaslaji, ihmiset lukivat kirjoja ihan eri tahtiin kuin nykyään. Some ei vielä ollut kisaamassa huomiosta ja netti oli, jos ei nyt marginaalinen, niin joka tapauksessa vähämerkityksisempi kuin nykyään.
Niin ikään kun parikymmentä vuotta sitten suomalaiskoululaiset paistattelivat lukemisen kärkiporukkana, niin nyt suunta on ollut rajusti alaspäin. Painettujen kirjojen myynti on laskenut tasaisesti (pois lukien koronavuosi 2021 jolloin se aavistuksen nousi) jo monta vuotta.
Huotarinen kuitenkin ajattelee, että tärkein on pysynyt:
– Kun esikoiskirjani ilmestyi, ajattelin että se on arvokas asia – ja edelleen, kun uusi kirja ilmestyy, ajattelen, että se on sitä. Silti kirjallisuuden arvo on enemmän kuin vain yksilön arvostukset, se on koko yhteisön tai kulttuurin asia. Ihmiset ovat aina tehneet taidetta ja kertoneet tarinoita. Se ei muutu mihinkään, sillä se on asia joka tekee meistä ihmisiä. Mutta se, onko tämä taiteen kaipuu juuri paperinen kirja, on toinen juttu. Mikään ei ole ikuista – ei edes kirjamessut!
Pientä mutta elinvoimaista
Huotarinen uskoo, että kirjojen nurkkaus yhteiskunnassa tulee jatkossa olemaan pienempi, mutta yhtä kaikki elinvoimainen:
– Uskon kirjaan ihan esineenä. Sitä halutaan koskettaa ja olla yhteydessä tekstiin suoraan, ei vaikka kuulokkeiden kautta. Kirjaan on henkilökohtainen suhde: tärkeää on, miten se on taitettu, millainen kansi siinä on, miltä se tuoksuu ja niin edelleen. Se on sitten taas toinen asia, miten kustantamot onnistuvat tekemään sillä rahaa.
Kirjallisuuden elinvoimaisuudesta – jos kohta myös elon piirin pienentymisestä – kertovat erilaiset harrastajien hyvinkin innokkaat ryhmät, kuten vaikka Kirjagram eli kirjojen Instagram, jossa harrastajat innostavat itseään ja toisiaan ottamalla tileilleen kuvia ainoastaan kirjoista:
– Ei kuulokkeista voi ottaa sellaista kuvaa. Tietenkin tuollainen esineiden vaaliminen on marginaalista, mutta se on myös pysyvää ja siksi elinvoimaista.
Kirjan ja äänikirjan ero
Huotarinen itse nauttii kirjansa edelleen perinteisesti:
– En kuuntele kirjoja, vaan luen niitä. Ymmärrän kyllä, että on varmasti rentouttavaa kuulla hyvän lukijan lukemana hyvä tarina. Mutta minä luen eri tarpeeseen. Jos tahdon rentoutua, juttelen ihmisten kanssa.
Mikä se suurin ero sitten kirjassa ja äänikirjassa on?
– No ainakaan lukiessa ei joku koko ajan puhu korvaan!
Toinen asia on, että äänikirjojen kustannusrakenne pitäisi saada kuntoon. Nythän kirjailija ei saa kuunteluista juuri mitään, eikä saa oikein kustantajakaan. Kyseessä on eräänlainen Spotify-ongelma: on annettu liian halvalla ja sitä on nyt jälkikäteen hankala korjata.
– Mutta ei mahdotonta! Esimerkiksi Norjassa on lakiin kirjattu se, että turvataan kirjailijan toimeentulo. Sellaista voisi toivoa muissakin Pohjoismaissa, Huotarinen miettii.
Norjassa on käytössä määräaikainen (12-18 kk) kiinteä hinnoittelu kirjoille. Tämän jälkeen hinnoittelu on vapaata.
Hyvä lukuasento someen!
Lukutaidon puolesta liputetaan tietysti jälleen kirjamessuillakin. Perjantai on perinteisesti koululaispäivä. Heitä on vastaanottamassa Huotarisen lisäksi tanssija Marko Taiminen, joka esittelee erilaisia lukuasentoja versus peliasentoja – se on sitä tanssin ja kirjallisuuden käsikynkkää. Samassa tilaisuudessa Aleksis Salusjärvi puhuu lukemisesta eloonjäämistaitona.
Ja tietenkin niistä hyvistä lukuasennoista kannattaa ottaa kuvia someen – kirja näkyy silläkin lailla!
Monenlaisista kirja-alan ja lukutaidon näivettymisen negatiivista uutisista huolimatta Huotarinen katsoo tulevaan myönteisesti:
– Luulen, että lukeminen, käsin kirjoittaminen ja käsillä tekeminen ovat tekemässä paluuta. Esimerkiksi kouluissa on pitkään tehty digiloikkaa, mutta ehkä pikku hiljaa palataan siihen, että opitaan käyttämään taas käsiä, piirtämään, kirjoittamaan. Kyllä ihminen aina pyristelee lopulta sieltä koneiden vallan alta esiin!
Turun kirjamessut 29.9.-1.10.2023. Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymä on mukana omalla osastollaan.
Vilja-Tuulia Huotarisen omat messutärpit
Perjantai klo 12.30, auditorio. Ajatuksia tekoälystä. Emmi Itäranta, Anna Saksman, Petteri Järvinen. – Usein tekoälystä puhutaan teknologiana, mutta millainen osa se on yhteisöä ja kulttuuriamme ja sivistystämme?
Sunnuntai klo 13, Jukola. Barbiehuuman lähteillä: tähti-imagot, vau-efektit ja elokuvat. Näyttelijä Sara Melleri keskustelee Barbie-elokuvasta. – Barbie meni heti elokuvieni top 10:iin, ja Marilyn Monroehan siellä näyttelijänä jo olikin.
Sunnuntai klo 14:30, Kuisti. Antti Nylénin esseet samojen kansien välissä. – Antti Nylénin esikoisteos vuonna 2007 sai minut muuttamaan ajatteluani: se on konkreettinen todistus siitä, että kirjat muuttavat maailmaa.
Vuoden kirjallinen kohokohta
Kirjailijan ammatti on siinä mielessä erikoinen, että se on toisaalta julkinen: kirjailijoista tunnetuimmat ovat tuttuja jopa teeveestä tai vähintään patsastelevat lehden sivulla ja toisinaan joku tunnistaa heidät kadulla.
Onneksi muutaman kerran vuodessa on kirja-alan kokoontumisajot, kirjamessut. Viikonlopun ajan niin kirjailijat, lukijat kuin muu kirjaväki kävelevät messuhalleja edestakaisin melkein käsi kädessä, kohnaavat kirjapinoja, juttelevat ja ovat sosiaalisia. Jos kirjailijalla käy hyvä tuuri, kustantaja tarjoaa hänelle illallisen tai vähintään lounaan. Kahvin nyt kumminkin.
Samaan aikaa kirjailijat ovat kaikkea muuta kuin julkisia ihmisiä. Päinvastoin he ovat useimmiten jokseenkin tynnyrissä kasvaneita: pönöttävät elämästään 98 % kotona verkkareissa/kalsareissa/ aamutakissa näyttöpäätteen edessä, eivätkä juuri käy missään. Ei tarvitse, koska työpaikka on koti ja sitä paitsi deadline painaa päälle.
Ja sitten tämän virkistävän ja miellyttävän viikonlopun jälkeen kirjailijat palaavat kotiin ja jatkavat uuden kirjan parissa ja lukijat painautuvat sohvanpohjalle tarkastamaan, mitä kaikkea tulikaan taas ostettua. Ah!
Itse olen käynyt Turun kirjamessuilla melkein alusta saakka, yli 30 kertaa. Parasta on tavata lukijoita (etenkin sellaisia lukijoita, jotka ovat pitäneet kirjastani). Mutta myös kollegoiden näkeminen on mukavaa – ja ylipäänsä kirjailman hengittäminen. Messuilla tietää, että näille kaikille ihmisille lukeminen on merkityksellistä.
Liljan lukijoille tuttu toimittaja Roope Lipasti on aikaansaava kulttuurin moniottelija, joka on julkaissut yli neljäkymmentä kirjaa.
Koululaispäivänä puolestaan on mukava katsoa lasten innostusta. Ehkä innostus johtuu siitä, ettei tarvitse olla koulussa ja saa metrilakua, mutta joka tapauksessa siellä he ovat kirjapinojen keskellä ja käyvät jopa kuuntelemassa jonkun heille tutun kirjailijan jorinoita.
Sellaiset hetket saavat kirjailijan nöyräksi.
Muutenkin messut ovat hyviä nöyryysnäkökulmasta. Kerran olin lastenkirjailijaesiintymisen jälkeen matkalla signeeraamaan johonkin pikkukojuun ja mennessäni sinne näin, että siellähän oli varmaan sata ihmistä jo odottamassa! Minuako? Siltä se näytti.
Paitsi että kun pääsin paikalle, tajusin, että ihan siinä minun paikkani vieressä, sermin toisella puolella, istui joku nevöhööd tubettaja, jonka ne kaikki halusivat nähdä.
Turun messujen erityisviehätys on aina ollut tietynlaisessa kotikutoisuudessa. Ne ovat paljon pienemmät kuin Helsingissä, minkä lisäksi siellä on ollut mukana paljon kaikennäköisiä toinen toistaan kummallisempia pikkutoimijoita. On niitä edelleenkin, mutta ei enää niin paljon.
Alalla on tapahtunut keskittymistä: suuret ovat syöneet pienempiä pois – tai ottaneet oman sateenvarjonsa alle. Samaan aikaan on kuitenkin nähtävissä, että kun keskisuuret kustantamot ovat sulautuneet isoihin, niin sieltä ja täältä alkaa popsahdella sienten lailla uusia pikkukustantamoja kirjallisuuskenttää rikastamaan.
Ja juuri tällä lailla kirjallisuus elää ja pysyy yllätyksellisenä. Rakkaudesta lajiin: tarvitaan nimittäin muitakin kirjoja kuin elämäkertoja entisistä huumerikollisista.
Yksi huono puoli Turun kirjamessuissa kuitenkin on Helsinkiin verrattuna. Se, että täällä asuvana kotimessuihin pitää tulla autolla tai vähintään palata illaksi kotiin. Helsingin messuilla taas saa olla turistina koko viikonlopun. Mistä syystä vastaavasti pääkaupunkiseutulaiset ovat aina innoissaan tulossa Turkuun.
Kyllä hyvät messut aina kotiolot voittavat!