Tämä menneisyyden läsnäolo konkretisoitui itselleni vahvasti, kun reformaation merkkivuonna 2017 järjestimme yhdessä Tuomiokirkkoseurakunnan kanssa hautausmaakävelyn tuomiokirkon sisällä. Kerroin kirjakielen historian merkkimiehistä, joiden hautapaikka löytyi kirkon lattian alta. Jokaiselle haudalle vietiin palava kynttilälyhty. Hämärässä kirkossa lyhdyt loistivat lumoavasti.
Suomen kirjakielen perustajan Mikael Agricolan hautaa ei kirkossa kuitenkaan ole, sillä Agricola haudattiin Viipuriin. Hän kuoli Karjalankannaksella palatessaan rauhanneuvottelumatkalta Moskovasta. Viipurissakaan haudan sijainnista ei ole tarkempaa tietoa. Sitä on kyllä etsitty, mutta sen löytyminen monia myllerryksiä kokeneesta Viipurista olisi todella onnekas sattuma. Nykyisessä maailmantilanteessa etsiminenkin on mahdotonta.
Turku on aikojen kuluessa sulkenut piiriinsä joukon lähipitäjiä. Vanhoja kivikirkkoja on muitakin kuin tuomiokirkko, ja suomen kirjakielen kehittäjät olivat 1800-luvun alkuun asti lähes poikkeuksetta pappeja. Maarian kirkosta löytyy ensimmäisen suomalaisen virsikirjan tekijän Jaakko Finnon eli Suomalaisen muistomerkki. Finno itse on kuitenkin haudattu tuomiokirkkoon.
Olen muutaman kerran käynyt ihmettelemässä Maarian kirkon outoja seinämaalauksia, viimeksi kesäkuun alussa. En ollut ennen huomannut metsästäjien suojeluspyhimyksen Hubertuksen kuvaa, mutta nyt se kiinnitti huomiota, kun Agricolan rukouskirjan kalenteri oli tuoreessa muistissa. Agricola on merkinnyt marraskuun 3. päivän kohdalle Hubertuksen siitä huolimatta, ettei Hubertusta mainita Suomen keskiaikaisessa pyhimyskalenterissa eikä liturgisessa kirjallisuudessa. Maalaus ja kalenteri yhdessä todistavat, että Hubertus oli kuin olikin tuttu 1500-luvun suomalaisille.