Tällaisesta kokemuksesta käsin se, että tuhannes uutinen vihreästä bolerosta peittää alleen uutiset Turkin demokratian kohtalosta tuntuu lähes absurdilta. Noniin, eiköhän tätä olla fiilistelty jo riittämin?
En tietenkään ole tuntojeni kanssa yksin. Jokaisen massiivisen ilmiön reunamilla on hämmentynyt yleisökatras, joka ei pääse pakoon koko ilmatilaa valtaavaa hypeä. Oli kyse sitten MM-kisoista tai Euroviisuista.
Ja he joutuvat kasvotusten selitystä kaipaavan ulkopuolisuuden tunteen kanssa.
”Populaari musiikkimaku on aina ollut surkeaa” -tyyppiset lausahdukset ovat kotoisin yrityksestä perustella yhtäkkistä ulkopuolisuutta omalle egolleen suotuisalla tavalla. Ilmiön yläpuolelle asettuminen antaa ulkopuolisuuden kokemukselle miellyttävän sivumaun.
Sosiaalisesti näillä ulkopuolisilla on kuitenkin tärkeä rooli täytettävänä. Nimittäin mikään ei ole ihmiskunnalle vaarallisempaa kuin kritiikitön hurmos – oli kyse sitten ideologiasta, personallisuuskultista tai polkkatukasta.
Maailma tarvitsee äänekkäitä skeptikoita pitämään melua Qatarin stadionin vuoksi toteutetuista ihmisoikeusloukkauksista ja keksimään vaihtoehtoja nykyisille asioiden kehityskuluille. Narisemaan populaarikulttuurin ilmiöistä.
Hyvä kritiikki vie eteenpäin. Vaihtoehtoiset mallit voivat pelastaa paskan osuessa tuulettimeen. Laadukkaimmat marisijat hahmottelevat B-suunnitelmia kun muut eivät kykene uskomaan A-suunnitelman voivan epäonnistua.
Käärijän tapauksessa kyse on kuitenkin lähinnä viattomasta ilmiöstä. Vaikka haluankin suojella marinan roolia yhteiskunnassa, haluan myös kannustaa meitä marisijoita joskus kysymään itseltämme: ”jos tästä ei ole haittaa kenellekään, niin voisinko vaan iloita toisten puolesta, vaikka en itse saa tästä mitään?”