Aikaa on historian saatossa jäsennetty ja laskettu monilla tavoilla ja ajanlaskun tapa voi kertoa sekä kirkollisesta että maallisesta vallasta. Kun Euroopassa siirryttiin vuoden 1582 jälkeen juliaanisesta gregoriaaniseen kalenteriin, etunenässä olivat katolilaiset maat. Protestantit omaksuivat uuden ajanlaskun hitaammin.
Ruotsissa, ja siten myös Suomessa, gregoriaanisen kalenteriin siirryttiin osittain vuonna 1700, kun saksalaiset olivat laatineet siitä parannellun version. Tämän jälkeen ajanlaskua vekslattiin muun muassa takaisin juliaaniseen 1712 ja jälleen gregoriaaniseen 1753. Täsmälleen samaan kalenteriin muun Länsi-Euroopan kanssa päädyttiin Ruotsissa lopulta vasta 1844 ja Suomessa 1869.
Muutokset johtuivat esimerkiksi karkauspäivien ja pääsiäissäännön rukkaamisesta. Vaihdosten takia helmikuussa 1712 oli kaikkiaan 30 päivää, kun taas helmikuusta 1753 poistettiin 11 päivää. Lisäksi reilun sadan vuoden aikana pääsiäinen oli Ruotsissa ja Suomessa toistuvasti eri aikaan kuin muualla Euroopassa tai kristikunnassa.
Turun yliopiston pohjoismaisten kielten lehtori Minna Sandelin arvelee, että Ruotsin toimintaan vaikutti se, että se oli 1700-luvulla eurooppalainen suurvalta.
– Omaa laskutapaa pidettiin ehkä parempana. Ajanlaskusta päättäminen on myös vallankäytön muoto. Nykyinen kesä- ja talviajan välillä vaihtaminen on tähän verrattuna pientä.
Hän on perehtynyt 1700-luvun almanakkoihin yhdessä suomen kielen yliopisto-opettaja Tanja Toropaisen kanssa pitämänsä kurssin myötä.
Juuri 1700-luku on almanakoissa kiinnostavaa aikaa, sillä silloin niitä alettiin ensi kertaa julkaista suomeksi. Suomea varten almanakkoja oli painettu vuodesta 1608 alkaen, mutta ruotsiksi. Niitä olivat edeltäneet keskiajan pyhimyskalenterit, sekä esimerkiksi Agricolan rukouskirjasta ja virsikirjoista tutut kalendaariot eli eräänlaiset ikuiset kalenterit.
Suomenkielisiä almanakkoja laativat Turun akatemian matematiikan professorit, jotka laskivat Suomea koskeviin kalentereihin myös auringon nousu- ja laskuajat Turun horisontin mukaan jo 1600-luvun puolella.
Ruotsissa käytössä oli useita horisontteja Lundista Tornion korkeudelle, mutta Suomessa käytettiin vain Turun ja vuodesta 1833 alkaen Helsingin horisonttia. Vaikka kelloja oli tuolloin vasta harvoilla, laskelmilla oli merkitystä.
– Turun horisontti oli meidän omamme. Se tosin heitti vain muutaman minuutin Tukholmasta, joten käytännön hyöty oli pieni, Sandelin sanoo.
Valistuksen ajan hengessä almanakkojen avulla haluttiin levittää tietoa kansalle. Liitesivuille kirjattiin tietoa esimerkiksi postin kulkemisesta, terveydenhoidosta, maanviljelyksestä sekä merkittävistä tapahtumista, eli niissä ei enää keskitytty yksin kirkollisiin asioihin.
Almanakat kertoivat myös nimistön kehityksestä. Pyhimysten nimikkopäivät olivat kansalle tuttuja jo virsikirjojen kalendaarioista. Niillä oli keskeinen rooli vuodenkierrossa, ja myös lukutaidoton kansa tunsi kunkin merkkipäivän sanonnat, jotka liittyivät vaikkapa erilaisiin maatöihin. Marian päiviä oli vuoden aikana useita, samoin Matin päivä oli sekä keväällä että syksyllä.
– Nimien paikatkin ovat voineet vaihdella todella paljon. Esimerkiksi naistenviikko on muotoutunut hiljalleen, alun perin sitä ei ole ollut, Toropainen kertoo.
Suomenkielisissä almanakoissa oli 1700-luvulla paljon latinalaisperäisiä nimiä, joista osasta vakiintui suomalaisia versioita. Myös meille tuttuja nimiä, kuten Joel, Anna ja Elias oli tuolloinkin kalenterissa. Moni nykyisin tuttu nimi, kuten Matti, Pekka ja Liisa, sai virallisen nimipäivän vasta 1929. Mukana on edelleen paljon Raamatusta tuttuja nimiä, esimerkiksi Janne (Johannes), Kaapo (Gabriel) ja Kerttu (Gertrud).
Turun yliopiston pysyvään almanakkanäyttelyyn voi tutustua verkossa: https://sites.utu.fi/libuniturku/verkkonayttelyt/ajan-tieto-suomalaiset-almanakat-1700-luvulla/