Miksi lähteä matkalle? Keskiajalla ihmisiä motivoivat matkalle Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla -teoksen mukaan muun muassa hartauden harjoittaminen, pyhimysten kunnioittaminen, aneet ja syntien anteeksiantaminen, mutta toisaalta myös seikkailunhalu ja arjesta irtautuminen. Pyhiinvaellukselle saatettiin lähteä pyytämään apua tai se tehtiin kiitollisuudesta, kun pyhimykseltä oli jo saatu vastaus avunpyyntöön. Joskus kyseessä oli myös rangaistus eli käytännössä pitkä karkotus kotiseudulta.
Pyhiinvaelluksia tehtiin Ruotsista ja sitä myöden myös Suomesta lähelle ja kauas ainakin 1100- ja etenkin 1200-luvulta eteenpäin. Tiedetään esimerkiksi, että vuonna 1350 yhteensä kolme suomalaista pappia kuoli ollessaan pyhiinvaelluksella Roomassa. Tärkeitä pyhiinvaelluskohteita Suomessa olivat muun muassa Turku, Nousiainen ja Köyliö, Ruotsissa etenkin Vadstenan birgittalaisluostari sekä Norjan Nidaroksessa eli Trondheimissa sijainnut Pyhän Olavin hauta. Suurimpana määränpäänä olivat Rooma, Jerusalem sekä Santiago de Compostela Espanjassa.
Pyhiinvaellukset tärkeisiin kohteisiin kuuluvat lähes kaikkien uskontojen historiaan. Protestanttinen kristinusko onkin suurten uskontojen joukossa poikkeus: siinä pyhiinvaellukset ja pyhimyskultti kiellettiin reformaation jälkeen, vaikka ne käytännössä hiipuivatkin varsin hitaasti.
Tämän päivän pyhiinvaellukselle lähtijöitä eivät ehkä enää kiritä aivan samat syyt kuin ennen, mutta irtiotto arjesta voi edelleen olla yksi taustatekijä. Kulkiessa saa tilaa mietiskelylle ja luonnossa liikkumiselle. Jollekin keskeistä on pyhiinvaellusreitin tiedollinen tai kulttuurinen anti, mutta samalla kyse on kehollisesta elämyksestä. Kokemus riippuu siitäkin, onko liikkeellä jalan vai vaikka pyörällä, sillä liikkumisvauhti vaikuttaa siihen, miten tilan ja paikan kokee.
Tässä jutussa käsitellään Tuomiokirkolta Aurajoen vartta Lietoon ja takaisin kulkevan, noin 35 kilometrin mittaisen Pietarin polun kiertämistä pyöräillen.
Ennen reitille lähtöä tarvitaan kartta. Pietarin polun paperinen reittikartta on painettu pyhiinvaelluspassiin, jollaisen saa Tuomiokirkon pyhiinvaelluskeskuksesta tai postilaatikoista reitin pysähdyspaikoilta. Laatikoissa on myös kunkin kohteen oma leimasin passia varten.
Pyhiinvaelluskeskuksen sivujen kautta löytyvä sähköinen reittikartta Citynomadi.com-sivustolla on oiva lisä paperikartalle. Se auttaa GPS-signaalin kanssa oman sijainnin paikallistamisessa ja tarjoaa lisätietoja kohteista niin tiedosta, tarinoista kuin tunnelmasta kiinnostuneelle kulkijalle.
Kannattaa myös huomioida, että Pietarin polun karttaa ei ole laadittu ensisijaisesti pyöräilyä varten. Kaupungin järjestyssääntö kieltää pururadalla pyöräilemisen, eikä esimerkiksi reitin loppumetreillä kartan osoittama polku jokirannassa Tuomaansillan ja Tuomiokirkkosillan välillä ole tarkoitettu pyöräilijöille. Sähköinen kartta näyttää myös reitille osuvat yksityisalueet.
Reitin varrella olevien kirkkojen aukioloajat on hyvä selvittää ennen lähtöä, samoin matkalla ja sen kupeessa sijaitsevien kahviloiden tilanne. Halistenkosken Myllärintalolla, Kuralan kylämäessä, Liedon Vanhalinnalla sekä Koroisissa toimivat kesäkahvilat. Majoitustakin reitiltä löytyy Ilmarisista. Evästäydennystä on saatavilla kaupoista ja huoltoasemilta hieman reitiltä pois koukkaamalla.
Jos matkaan lähtee sateisten päivien jälkeen, reitin metsäiset paikat ovat todennäköisesti märkänä mutaisia ja vähän tavallista raskaampia kulkea. Mikäli taas tien päälle suuntaa silloin, kun tuuli käy pohjoisen ja idän väliltä, vastatuuli osuu menomatkalle, joka kulkee enemmän puiden suojassa kuin paluureitti. Näin takaisinpäin pääsee ajamaan myötätuulessa. Matkan voi hyvin tehdä myös osissa.
Pietarin polulle osuu muutamia lyhyitä mäkiä, joten matka taittuu mukavimmin pyörällä, jossa on useampi vaihde. Pyörää voi olla paras taluttaa esimerkiksi Pähkinämäen röykkiölle suuntaavalla, hieman juurakkoisella metsäpolulla sekä Virnamäen lyhyiden pitkospuiden kohdalla.
Pyhiinvaellusreitti tarjoaa paljon katsottavaa myös kulttuurista ja historiasta kiinnostuneille. Esimerkiksi Halistenkoskella oli paljon myllyjä viime sotiin saakka.
Parhaiten reitistä selviää, jos pyörän renkaat eivät ole aivan kapeimmasta ja sileimmästä päästä, koska vajaa puolet reitistä kulkee erilaisia hiekkateitä. Renkaissa on hyvä olla sen verran ilmaa, että ne rullaavat mukavasti, eivätkä lyö vanteelle töyssyissä. Pumpatessa voi samalla tarkistaa, että pyörän jarrut toimivat ja ketjuissa on rasvaa.
Keskiajalla pyhiinvaeltajat erotti muista ihmisistä erityinen asu, johon kuuluivat muun muassa viitta, lierihattu ja sauva. Tänä päivänä liikkumiseen ja säätilaan sopiva vaatetus tekee matkanteosta mukavinta. Tukevapohjaiset jalkineet ovat hyvä valinta mutaisen maaston varalta. Jäykkäpohjainen kenkä välittää lisäksi voiman jaloista polkimiin paremmin kuin pehmeä lenkkitossu. Jos kaapista sattuu löytymään pehmustetut pyöräilyhousut, ne kannattaa pukea suoraan ihoa vasten muiden vaatteiden alle.
Entä sitten itse reitti? Tuomiokirkon pyhiinvaelluskeskus lähtöpisteenä tarjoaa aihepiiristä paljon tietoa. Suomalaisten pyhiinvaelluskarttojen, Pyhän Olavin reitin ja Espanjaan vievän Jaakobin tien kartat nostavat mieleen pyhiinvaeltamisen vuosisataiset ulottuvuudet alueiden ja maiden välillä, sekä sen ihmisten ketjun, johon tämän päivän kulkijatkin osaltaan liittyvät.
Suomi kuului kaukaisimpiin alueisiin, joilta Espanjaan Galiciaan lähdettiin vaeltamaan. Palatessaan pyhiinvaeltajat toivat tietoja kaukaisista maista ja olivat osaltaan yhdistämässä kristillisen maailman kolkkia toisiinsa. Tiedetään, että esimerkiksi 1100-luvulla Saksan ja Sveitsin rajalla sijaitsevaan Reichenaun luostarin kirjoihin merkittiin 700 pohjoismaalaista kävijää matkalla ilmeisesti Roomaan tai Jerusalemiin. Kyse oli oman aikansa massaliikkeestä.
Tuomiokirkolta lähtiessä kulkijaa reitillä kohtaavat heti vanha ja uusi, kahvilat, yliopisto ja kylpylähotelli. Vain yksi kivinen kellari kertoo, että Posankan kupeessa oli jo 1300-luvulla Kairisten kylä. Se on hyvä esimerkki siitä, miten pyhiinvaellusreitti saa katsomaan ympäristöä eri silmin. Moni ohikulkija ei tätä kohdetta huomaisi arjessaan. Sama pätee tällä reitillä Henrik Antinpojan hautaan Liedossa.
Joen rannassa ja etenkin Halistensillalla ajatukset palaavat veden ja ajan virtaukseen. Tuhat vuotta sitten tästä saattoi purjehtia yläjuoksulle, ja keskiajalta aina toiseen maailmansotaan asti paikalla oli erilaisia myllyjä.
Halisten jälkeen mieli suuntaa vielä kauemmas historiaan. Virnamäen kalmisto, kuppikivet ja Komoisten kummut ajoittuvat 550–1150-luvulle jälkeen ajanlaskun alun. Alueen kasvillisuuskin kertoo osaltaan varhaisesta asutuksesta. Pähkinämäen röykkiö vie kulkijan aina kansainvaellusajalle eli 400–600-luvuille asti. Kun näillä tienoilla edessä avautuu vuosisatojen takainen maisema ja vierestä kuuluu tikan koputtelu, voi miettiä, millaista elämä oli silloin, kun täällä asuttiin.
Ristimäellä opastustaulu muistuttaa, että paikalla on ollut ihmistoimintaa jo 4000 vuotta sitten, jolloin nykyinen mäki oli vielä saari. Kaivauksissa Ristimäeltä on löydetty gotlantilaisia hopearahoja ja Lähi-idästä tuotuja lasihelmiä keskiajalta. Sekin kertoo yhteyksistä muuhun maailmaan aikana, jolloin etäisyydet olivat jotain aivan muuta kuin nykyisin ja jolloin ihmiset todennäköisesti Suomestakin tekivät pyhiinvaelluksia eri puolille. Pelkästään historiaan täällä ei kuitenkaan voi upota, sillä Hämeentien ja ohikulkutien liikenteen ääni palauttaa nykypäivään väistämättä.
Ajatus pyhiinvaeltamisen kansainvälisyydestä jatkuu Kuninkaanlähteellä, jolla Kustaa Vaasan kerrotaan pysähtyneen matkallaan juottamaan hevosta 1500-luvulla. Tämä saa pohtimaan pyhiinvaeltajien tarvitsemia palveluita. Kirkot ja luostarit esimerkiksi perustivat pyhiinvaellusreiteille majataloja vaeltajia varten. Jotta pyhiinvaellukset olivat mahdollisia muillekin kuin varakkaille, köyhät saivat yöpyä niissä ilmaiseksi.
Vanhalinnassa Linnavuoren laelle vievät tukevat, loivat portaat, joita kiivetessä voi seurata sitä, millä tasolla merenpinta kulloinkin on ollut. Viimeistään vuoren laella jokimaisemaa katsellessa päässä alkaa soida Varsinaissuomalaisten laulu, jonka sanat kertovat Suomen synnyinmuistoista ja Auran rantamilta muuhun maahan levinneestä tiedosta sekä aatteista.
Yksi kiinnostavimmista kohteista Pietarin polun varrella on Pulkkion yksityinen kappeli, jonka käyttöön vihkimisestä tulee kesäkuussa kuluneeksi 20 vuotta. Se sijaitsee 1700-luvulla alkunsa saaneen torpan entisessä tallissa, umpipihan perällä.
Kappelin puolisonsa kanssa rakentanut professori emeritus Jouko Martikainen kertoo, että torpalla vierailee kesäisin 50–100 pyhiinvaeltajaa, joista suurin osa on liikkeellä pienissä ryhmissä pyörällä, osa tulee kävellen ja osa – etenkin suuremmat joukot – autokuljetuksella. Jos torpan portti on auki, pihaan sopii tulla, vaikka itse kappeli ei avoinna olisikaan. Kappeliin johtavan pihatien tunnistaa pyhiinvaellusreitin postilaatikosta, matkamiehen rististä sekä Franciscus Assisilaisen pienoispatsaasta.
Liedon kirkolta alkaa paluumatka, josta valtaosa kuljetaan asvaltilla. Tuuli huuhtelee ajatuksia matkalla kohti Vanhaa Tampereentietä. Väänteläntieltä Ristinpellolle on hyvät opasteet. Yksityispihan perällä kohoaa ”kristinuskon aamun sarastuksessa tänne haudattujen muistolle” pystytetty risti. Lähistöltä löytyy kivikaudelta rautakauteen ja siitä varhaiskeskiaikaan ulottunutta asutushistoriaa, vastaavasti kuin Vanhalinnasta, 800 metriä joen toiselle puolelle. Jälleen mieleen kipuavat Varsinaissuomalaisten laulun sanat.
Reitin lopulla, Maarian kirkon jälkeen edessä on vielä Koroistenniemi, joka risteineen yhä voimistaa päässä soivaa maakuntalaulun melodiaa. Se on myös maisemallisesti komea päätös matkalle. Paluu Tuomiokirkolle sujuu hiekan ropistessa renkaiden alla.