Sekä uskonnottomuus että avomielinen uskonnollinen etsijyys ovat nousussa heidän joukossaan, sen sijaan ylhäältä annetuksi koettu uskonnollisuus ei houkuta. Kristillinen vakaumus ei myöskään enää periydy heille kotikasvatuksen kautta samoin kuin edellisille sukupolville. Tutkimustulokset aiheuttavat päänvaivaa ja huolta kirkolle, sillä ovathan tuon ikäpolven edustajat seuraavan sukupolven kasvattajia.
Kenen tehtävä on huolehtia siitä, että nyt lapsuuttaan elävät vauvat, leikki-ikäiset ja pienet koululaiset pääsevät osallisiksi kristillisestä perinnöstä ja saavat kokea olevansa Suuremman suojassa? Luonnollisesti perheillä on suurin vastuu ja valinnanvapaus. Harvat vanhemmat kuitenkaan selviytyvät siitä omin eväin, joten vetoapua kaivataan.
Yhdessäolon ja vertaistuen lisäksi perhekerhot tukevat vauvaperheitä tässäkin asiassa. Päiväkerhot jatkavat samaa työtä, mutta yhä suurempi osa lapsista siirtyy perhekerhoista päiväkoteihin, missä uskonto ei oman kokemukseni mukaan näy eikä kuulu. Tässä kohtaa monien seurakuntien tarjonta lapsiperheille on melko vähäistä. Päiväaikaan kokoontuvat kerhot eivät vastaa perheiden tarpeisiin eikä muutama askarteluilta vuodessa tee kotikirkkoa tutuksi.
Seurakuntayhtymän yhteinen kasvatustyö ja seurakuntien lapsityöntekijät ovat tehneet arvokasta työtä vuosikymmenien ajan. Monet meistä nyt jo isovanhemman vinkkelistä asioita tarkastelevista muistavat käyneensä päiväkerhossa ja pyhäkoulussa. Omien lasten kanssa tulivat perhekerhot tutuiksi. Maailma ja uskonnollinen ympäristö muuttuvat kuitenkin koko ajan, ja toiminnan on muututtava sen mukana.
Toivotan tänä vuonna 60-vuotista taivaltaan juhlivalle Seurakuntayhtymän yhteinen kasvatustyölle paljon onnea! Lasten ja nuorten parissa työskentelevät työntekijät vaalivat kirkon tulevaisuutta.