Kaikkihan tuntevat Lallin. Siis sen tyypin, joka tappoi piispa Henrikin Köyliön järven jäällä joskus 1100-luvulla. Tämä siksi, että piispa oli pöllinyt Lallin ruokatarpeita ja vienyt heinätkin heposilta ja siis ansaitsikin saada kirveestä otsaan – vaikkakin tosiasiassa piispa oli kyllä maksanut ylöspidosta, ja Lallin vaimo Kerttu, tuo kavala nainen, oli valehdellut miehelleen varkaudesta ja vääryydestä.
Niinhän se tarina menee, jos kohta tämän tarinan kohdalla ei ehkä pitäisi puhua tosiasioista lainkaan. Historiankirjoitus kun ei ihan vielä ole päässyt yksimielisyyteen edes Kekkosen ajasta, joten asiat, jotka tapahtuivat tai eivät tapahtuneet tuhat vuotta sitten, ovat parhaimmillaankin epämääräisiä.
Tästä huolimatta – tai ehkäpä siitä syystä – historian professori Tuomas Heikkilä Helsingin yliopistosta on kirjoittanut kirjan Lallista – kansallismurhaajastamme, kuten kirjan nimessä seisoo.
Heikkilä ei ole ensimmäistä kertaa piispaa kyydissä, sillä hän on aikaisemmin kirjoittanut kirjan Lallin vastinparista, piispa Henrikistä.
– Piispa Henrik ja Lalli ovat eräänlaiset jing ja jang, musta ja valkoinen, osa samaa kokonaisuutta, erottamattomat. Tein vuonna 2005 tutkimuksen joka julkaistiin nimellä Pyhän Henrikin legenda, ja se perustui aineistoon, joka hänestä oli 1200-luvun lopulla kirjoitettu Turussa. En ajatellut, että suurta yleisöä kiinnostaisivat lainkaan niin kaukaiset asiat ja henkilöt, mutta siitä nousikin oikein kunnon kohu. Varsinaiset löydökset tutkimuksessa sivuutettiin, mutta sen sijaan palstatilaa sai huomio, että jos oikein tiukan historiallisesti ajatellaan, niin ei voida olla varmoja, oliko piispa Henrik ylipäänsä olemassa vai onko hän vain eräänlainen myyttikasauma, Heikkilä kertoo.
No ei siinä muuten mitään, mutta suomalaiset ovat matemaattista kansaa ja osasivat nopeasti laskea yksi plus yksi: ellei Henrikiä ole ollut olemassa, myös Lalli on fiktiota. Ja siitäkös ihmiset polttivat hihansa.
Heikkilän mielestä jännittävää kohussa oli, että monet olisivat olleet valmiita luopumaan Henrikistä, mutta ajatus siitä, ettei Lallia olisi ollut olemassa, oli kova pala. Tästä hänelle jäi ajatus kaihertamaan, että vielä joskus hän kirjoittaisi Lallin tarinan.
– Ajattelin, että siitä tulisi vähän samantapainen kirja kuin Henrikistä, mutta mitä enemmän aiheeseen tutustuin ja mitä enemmän luin mitä Lallista on kirjoitettu tai miten häntä on kuvattu, niin sitä enemmän innostuin. Lalli on nimittäin teema, joka on läsnä edelleen, meidänkin ajassamme. Oli kiehtova matka seurata hänen jalanjäljissään halki vuosisatojen, keskiajalta nykyaikaan.
Heikkilä sai huomata, että Lalli on muun muassa kymmenien kaunokirjojen päähenkilö ja hänestä on tehty kuvataidetta 1200-luvulta saakka. Kun Suomessa alettiin säveltää taidemusiikkia, kukapa muu siellä olisi ollut heti alkujaan aiheena kuin Lalli.
Ja tietenkin historiankirjoitukselle Lalli on ollut tärkeä. Lalli on eräänlainen suomalaisuuden myyttinen alkuräjähdys, kuten Heikkilä asian ilmaisee.
Alun alkaenhan tarina meni niin, että Henrik oli selkeästi päähenkilö ja hyvis, Lalli hänen nemesiksensä ja pahis. Se oli hyvin yksinkertaista.
– Lalli kuvattiin nimenomaan murhaajana. Hän tappoi piispan, joka oli tuomassa valoa, tietoa ja kristinuskon ilosanomaa, mutta asetelma kääntyi päälaelleen 1600-luvulta lähtien, etenkin 1800-luvun mittaan. Lalli onkin ikiaikainen hahmo, eräänlainen suomalaisuuden peili, joka muuttuu ajan mukana.
1800-luku oli Lallille renessanssi. Suomessa oli tarve löytää itselle suuri menneisyys ja koska sitä oli yllättävän vaikea löytää, se piti rakentaa. Näin syntyi Kalevala. Mutta Kalevala on kuitenkin liiaksi satu, jotta se yksin olisi riittänyt. Tarvittiin ”oikeampaa” historiaa ja se löytyi vanhimmasta kirjallisesta tapaamisesta, joka on Suomessa kirjoitettu – piispa Henrikin ja Lallin kohtaamisesta.
– Lallille oli suuri yhteiskunnallinen tilaus. Hänestä tuli salonkikelpoinen, eräänlainen protosuomalainen jääräpää, jonka talonkin edustalla on kuvitteellinen ”Minä vartioin täällä” -kyltti. Tarina myös muuttui niin, että vaikka Lalli kieltämättä teki pahasti kun surmasi piispan, niin hänellä oli kuitenkin hyvä motiivi. Piispa Henrik oli ulkomaalainen, joka tuli tuputtamaan omia arvojaan, vaikka Lallilla jo oli ihan hyvät kalevalaiset arvot ja menneisyys, Heikkilä kertoo.
Kun vuosisata kului ja sen lopulla Venäjä koettiin yhä suuremmaksi uhaksi, Lallin tarina nousi entistä suositummaksi.
– Siihen asti esimerkiksi Suomi-neito oli ollut enemmän tai vähemmän jonkinlainen Svea-mammamatami, mutta nyt siitä sukeutui kansallispukuinen neito, joka kaipasi suojelijaa, ja kuka sitä parhaiten suojelisi ellei Lalli. Lalli astui ikään kuin samaan joukkoon Jaakko Ilkan, Sven Dufvan tai vähän myöhemmin Eugen Schaumanin kanssa. Lalli pääsi Suomen lipun kunniavartioon.
Myös media auttoi tässä. Lallista leivottiin Suomen ensimmäistä itsenäisyysmiestä ja hänelle ehdotettiin jopa Vapaudenristin myöntämistä postuumisti sekä vähintään reservin majurin arvoa. Tämä tapahtui tosin vain pakinassa 1920-luvun alussa, mutta yhtä kaikki, se kertoo ajan ilmapiiristä.
1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä Lalli yhdistettiin selkeästi oikeistolaisuuteen, joten olisi voinut luulla, että viimeistään sodan jälkeen hänet olisi siivottu ullakolle, mutta vielä mitä. Lalli porskuttaa edelleen. Kun Yle julisti äänestyksen vuonna 2004 suurimmasta suomalaisesta, Lalli oli sijalla 14 ja voitti monet presidentit. Matti Nykänen sentään oli vielä Lalliakin suurempi.
– Muutama vuosi sitten tehtiin puolestaan kysely Lallin historiallisuudesta, ja siihen uskoi peräti 71 prosenttia suomalaista. Parnasson päätoimittaja Karo Hämäläinen huomautti tähän viitaten, että Lalliin uskotaan Suomessa enemmän kuin Jeesukseen, Heikkilä sanoo.
Myös somessa Lalli voi paksusti, joskin aavistuksen epämääräisillä alustoilla: etenkin Hommaforumilla sekä Ylilaudalla – molemmat äärioikeistolaisia keskustelupaikkoja – Lalli on suuri idoli.
Entäpä kysymys Lallin historiallisuudesta? Heikkilä arvelee, että tarinalla saattaa hyvinkin olla jonkinlainen historiallinen ydin, jonka ympärille Lalli on sitten kasvanut kuin jokihelmi.
Heikkilän mukaan tarina sopii hyvin siihen historialliseen hetkeen, jolloin sen sanotaan tapahtuneen. Silloin paavi teki uudistuksia ja haluttiin saada kristinusko sellaiseksi, että sitä harjoitettaisiin samalla tavalla joka paikassa. Yhtenäistämisprojekti löysi tiensä myös Pohjoismaihin, joissa piispanistuin vakiintui Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa. Sen sijaan Suomessa sellaista ei vielä tuohon aikaan ollut.
– On siis uskottavaa, että tänne olisi lähetetty jotain tyyppejä – ei ehkä niinkään kristillistämään vaan pikemmin tarkastamaan, kuinka täällä asiat olivat. Suomessa nimittäin oli jo 1000-luvun alussa kristillistä asutusta, eli kirkolla oli jalansijaa ainakin Varsinais-Suomessa, Hämeessä ja Satakunnassa. Uppsalasta sellainen lähetystö olisi varmaankin lähetetty ja nimenomaan uskon yhtenäistäminen olisi ollut se juttu, Heikkilä miettii.
Fiktion puolelle tarinaa taas vetää se, että Lalli on muuttunut niin paljon aikain saatossa.
– Lallin nimikin mainitaan ensimmäisen kerran vasta 1600-luvulla. Sitä ennen piispa Henrikin tappoi vain joku geneerinen talonpoikaisukko. 1800-lukuun mennessä ukosta oli kasvanut Lalli, joka oli vieläpä todella merkittävä suomalainen tyyppi, milteipä proto-Suomen kuningas, jolloin heidän yhteenotossaan oli kyse kahden yhtä vahvan toimijan törmäyksestä. 1900-luvun mittaan on sitten oltu tietävinään esimerkiksi, että Lallilla oli niin ja niin monta hehtaaria maata, ja jopa hänen hautapaikkansa on kerrottu löytyneen.
Fiktion puolelle Lallia vetää myös se, että tarina, joka tunnetaan Suomessa ainutlaatuisena, ei sitä ole. Itse asiassa Heikkilän mukaan se on kansainvälinen ja hyvin tyypillinen Euroopassa. Esimerkiksi Ruotsin keskiajalta löytyy helposti sata tapausta, jossa piispa tai pappi on joutunut tapetuksi ja monet niistä ovat analogisia Lallin tarinalle. Selvää on myös, että noihin aikoihin Suomessa oli tilaus saada oma marttyyripyhimys.
– Jos sitten katsotaan koko Eurooppaa, niin tuhansia piispoja ja kirkonmiehiä tapettiin – piispan homma oli todella vaarallinen ammatti aikoinaan – ja samoja piirteitä löytyy niistäkin tarinoista. Esimerkiksi kun Lallille käy lopulta huonosti ja hiirien laumat alkavat ajaa häntä takaa, sekään ei ole originellia, sillä Saksasta tiedetään vastaava tapaus jo 800-luvulta.
Niin, ne hiiret, mikä se juttu nyt on, että hiiret alkavat vainota, miksi kaikista elukoista juuri hiiret?
– Se oli jumalallinen rangaistus ja osoitti, että pahuus saa palkkansa. Ehkäpä hiiret ovat symboloineet sitä, että rangaistus voi tulla maan pienimpien muodossa, yllättävältä taholta, mutta joka tapauksessa niin, ettei rangaistusta voi välttää, Heikkilä sanoo.
Ja olihan Lallila muutenkin kovat ajat: Kun hän yritti ottaa päästään piispanhiippaa pois, samalla lähti koko päänahka. Sormellekin kävi huonosti, kun hän yritti riisua itseltään piispan sormusta. Piispan taikakalut olivat selvästi tuohon aikaan kovin voimallisia. Sormiepisodista on muuten muisto Turun tuomiokapitulin sinetissä, jossa on Lallin irtileikkaantunut sormi.
Lallin vaimo Kerttu on oma tapauksensa. Heikkilä näkee hänet eräänlaisena suomalaisten Eevana, jonka tekojen tähden Raamatussa ihmiset karkotettiin paratiisista. Kerttuhan valehtelee Lallille, että vieraat eivät muka maksaneet ylöspidosta, mistä suuttuneena Lalli tekee hirmutyönsä.
Kirkolliset lähteet eivät mainitse Kerttua ollenkaan, joten hänestä tiedetään vain kansanperinteen ansiosta, Pyhän Henrikin Surmavirren perusteella.
– Kerttu on myös pysynyt pitkään pahiksena ja hänet on usein kuvattu suorastaan kotilohikärmeeksi. Tosin esimerkiksi Paula Havaste teoksessaan Maan vihat vuodelta 2015 kääntää asetelman päälaelleen. Siinä Kerttu on neuvokas nainen, joka pelastaa miehensä, joka sattumusten summana on päätynyt surmaamaan piispan, Heikkilä kertoo.
Olivatpa Lalli ja Henrik totta tai ei, niin joka tapauksessa heidän vaikutuksensa Suomessa on sama kuin jos he olisivat olleet lihaa ja verta. Sikäli koko kysymys historiallisuudesta on – älytön ja tyhjä.