Löytö tehtiin brittiläisen egyptologi Howard Carterin kaivauksilla, mutta varsinainen portaikon löytäjä oli kaivauksilla työskennellyt 12-vuotias Hussein Abd el-Rasul.
Ennen vuotta 1922 Tutankhamonin nimen tunsi ainoastaan kourallinen 18. dynastian levottomiin vaiheisiin perehtyneitä tutkijoita. Tutankhamonin isä farao Akhenaton oli ajanut valtakunnassa visionääristä uudistusta, kieltänyt vanhat jumalat ja perustanut maailman ensimmäisen yksijumalaisen uskonnon, auringonkehrä Atonin kultin. Uudistus oli pahan kerran ravistellut valtakuntaa, ja Akhenatonin kuoleman jälkeen ikävä vaihe historiassa haluttiin painaa unholaan. Siksi myös Tutankhamon unohtui, ja siksi hänen hautansa säilyi koskemattomana yli 3 000 vuotta.
Kun Carter avasi hautakammion sinetöidyn oven marraskuun lopussa 1922, tunnelma oli jännittynyt. Carter nakutti muuraukseen pienen aukon, josta hän sai työnnettyä lepattavan kynttilän. Hankkeen rahoittajan lordi Carnarvonin kysyessä näkikö hän mitään, Carter lausui legendaarisen vastauksensa: ”Kyllä, ihmeellisiä asioita”. Haudan pimeydestä häntä tervehti kullan välke. Tuntemattomasta, parikymppisenä kuolleesta faraosta tuli välittömästi kansainvälinen julkkis.
Suurta yleisöä kiinnostavat kulta-aarteet, mutta ovatko ne arkeologeille oikeutus avata muinaisia hautoja? Useimmissa kulttuureissa hauta ajatellaan vainajan pysyväksi leposijaksi. Haudat ovat kuitenkin arkeologeille korvaamaton tiedon lähde: ne todistavat menneisyyden uskomuksista, aineellisesta kulttuurista ja elämästä. Ehkä Tutankhamon olisi itsekin sallinut tutkimukset – löytö teki hänestä tunnetumman kuin koskaan, ja muinaiset egyptiläiset uskoivat, että ihminen säilyy olemassa niin kauan kuin hänen nimensä muistetaan.