Meillä on muistoja poisnukkuneista läheisistämme – muistoja, jotka eivät katoa ja joista haluamme pitää kiinni. Hautojen kaunistaminen kanervilla ja havuilla sekä kynttilöiden vieminen osoittavat muistamista ja välittämistä.
Asuin vuosia Hongkongissa, ja siellä vietettiin hautojen lakaisupäivää keväisin ja syksyisin. Haudoista huolehtiminen tuntuu ylittävän kulttuurirajat. Hongkongissa haudat siivottiin, haudoille vietiin ruokaa ja juomaa. Haudoilla poltettiin paperista tehtyä ”helvetin pankin” rahaa ja jopa paperisia esineitä kuten pyykinpesukone, televisio, auto ja talo, joita kuolleen ajateltiin tarvitsevan tuonpuoleisuudessa. Jollei vainajien tuonpuoleisista tarpeista huolehdittu, oli vaarana, että he häiritsivät tässä maailmassa elävien elämää. Ihmisten toimintaa ohjasi enemmän pelko kuin rakkaus. Haluttiin varmistaa, etteivät vainajat puutu tähän elämään ja aiheuta ikävyyksiä.
Kristittyinä me emme usko vainajien häiritsevän elämäämme. Meidän ei tarvitse huolehtia heidän tarpeistaan. Haluamme muistella ja muistaa poisnukkuneita rakkaitamme. Kauniiksi laitetut haudat tai valokuvien esille ottaminen ovat osa tätä muistamista. Muistojen lisäksi rakkaus ylittää kuoleman rajan – se ei häviä vaan muuttuu ajan kuluessa. Rakkauteen liittyy kiitollisuutta ja ikävää. Rakkaamme ovat eläessään jättäneet meihin jälkensä, ja me kannamme heitä muistoissamme.
Kuoleman ja surun koskettaessa me saamme uskoa, että Jeesus Kristus on ristinkuolemallaan voittanut kuoleman vallan. Voimme luottaen jättää poisnukkuneet Jumalan käsiin. Perille Jumalan luo pääseminen on armoa, eikä omaa ansiotamme. Muistojen ja rakkauden lisäksi meille on annettu toivo iankaikkisuudesta ja rakkaittemme jälleennäkemisestä. Pyhäinpäivän aikaan taivasten valtakunta tulee lähelle. Kuolema ei ole lopullinen raja tämän maailman ja ikuisuuden välillä.