Elviksen kuolema/ ei mua liikuta, lauloi Eppu Normaali. He taisivat olla vähemmistössä, sillä suurten ikoneiden ja idoleiden kuolema liikuttaa yllättävänkin paljon ja suuria massoja. Tänä syksynä on nähty kaksi tällaista suruaaltoa: ensin kotoisemmin, kun Vesa-Matti Loiri kuoli, ja vähän sen jälkeen globaalimmin, kun kuningatar Elisabet kuoli.
Loirin kuoleman jälkeen esimerkiksi Helsingin Sanomat julkaisi samana päivänä kolme eri muistokirjoitusta edesmenneestä taiteilijasta, mikä lienee yhdenlainen ennätys. Kun hautajaispäivä tuli, iltapäivälehtien sivut eivät olleet riittää kaikkien kuvien julkaisemiseen. Britanniassa taas kuollutta kuningatarta kuljetettiin ympäri maata, ja ihmiset jonottivat vuorokaudenkin päästäkseen kävelemään hänen arkkunsa ohi.
Että kyllä se taisi liikuttaa, kuolema.
Mutta miksi? Harva suomalainen varsinaisesti tunsi Loiria. Kukaan suomalainen ei tuntenut Elisabetia. Ja silti molempia surtiin niin kuin he olisivat sukulaisia. Tai ainakin melkein kuin olisivat.
Käytännöllisen teologian professori Auli Vähäkangas Helsingin yliopistosta kiinnittää asiassa ihan ensin huomiota sanaan ”suru”. Suomen kielessä kun käytetään yleensä vain sitä, vaikka suruja on monenlaisia ja monenasteisia.
– Englannin kielessä on sanapari ”collective grief”, joka on sitä kollektiivisen surun kovaa ydintä. Sitten on toisaalta ”social mourning”, joka kääntyy suruksi sekin, mutta parempi käännös voisi olla yhteinen muistelu. Se ei ole ihan samanlaista surua kuin jos joku läheinen kuolee. Ehkäpä julkkisten kuolemaan liittyvässä surussa on enemmän kyse tästä jälkimmäisestä.
Jossain määrin kollektiivinen suru tai yhteinen muistelu on tietenkin nykyajan tuote, koska se yksinkertaisesti on mahdollista nykyvälineillä. Mutta osattiin sitä ennenkin.
– Esimerkiksi kun presidentti Kyösti Kallio kuoli sota-aikaan Helsingin rautatieasemalla sydänkohtaukseen, ja paikalla sattui olemaan koko Suomen lehdistö, niin seuraavaksi päiväksi saatiin lehtiin kuvat ja suru oli kollektiivista, Vähäkangas sanoo.
Hän kuitenkin muistuttaa, että julkkissureminen vaatii jonkinlaisen fanituksen ennen kuin siihen pääsee mukaan.
– Itse en esimerkiksi ollut juurikaan kiinnostunut Elisabetin hautajaisista, ja Loiriakin seurasin lähinnä tutkijan näkökulmasta. Mutta omassa Facebookissani taas oli paljon usein tutkijataustaisia ihmisiä, jotka ihastelivat esimerkiksi Elisabetin hautajaisia, jotka olivat niin perinteisen anglikaaniset kuin olla ja voi – pääministeri lukee Raamattua ja niin edelleen. Se oli heidän mielestään komeaa ja jotain sellaista, jota Suomessa ei harmi kyllä ole.
Mielenkiintoista kollektiivisessa muistelussa ja -surussa on se, kuinka luontevasti uskonto sekoittuu siihen, vaikka muuten se on yleensä asia, jota ei haluta sekoittaa juuri mihinkään. Kun Loiri kuoli, lukuisat julkkikset ilmaisivat lehdessä ilonsa siitä, että hän on päässyt taivaaseen ja että vielä joskus siellä pilvien päällä tavataan. Uskonto siis yhtäkkiä tällaisessa tilanteessa olikin ihan normaali ja luonteva asia, vaikka yleensä harva puhuu taivaaseen pääsystä.
Samalla lailla Jokelan kouluampumisten tai Estonia-katastrofin kaltaisten tilanteiden jälkeen syntyy kynttilämeriä, jotka voivat olla vaikkapa kirkon portailla, ja silloin on hyvin luontevaa kenen tahansa käydä sytyttämässä omansa – vaikka ei kuuluisi kirkkoon.
– Surussa rituaalit ovat luonteva ja perinteinen tapa reagoida ja etsiä lohdutusta. Suomalaiset myös vieraantuvat enemmän ja enemmän uskonnollisista rituaaleista ja siksi niiden tilalle luodaan uusia, esimerkiksi juuri näitä kukka- tai kynttilämeriä, Vähäkangas miettii.
Hän muistuttaa, ettei nykyään enää ole sellaisia traditioita suremiselle kuin ennen, jolloin pidettiin vaikka surunauhaa tai oli suruaika.
– Se myös helpotti surevaa, kun ei tarvinnut aina erikseen selittää, että tässä on nyt vähän vaikeat ajat. Ehkä nykyaikanakin jotenkin vähän kaivataan jotain sellaista. Ja siksi on sitten mukava mennä välillä vähän surumoodiin ja kirjoittaa Facebook-seinälle vaikka että R.I.P. Se on sellainen kevyempi tapa surra.
Vähäkankaan mukaan suremme kollektiivisen muistelun kautta ainakin osittain myös omaa kuolevaisuuttamme, eikä se ole pelkkää performanssia, vaikka sitäkin.
– Rituaali on aina performanssia, mutta ei vain performanssia sen itsensä vuoksi vaan siksi, että rituaalit auttavat omia prosessejamme. Julkkiksen kuoleman kautta on myös ehkä mahdollista käsitellä muita kuolemia – vaikka jonkun oman läheisen kuolemaa, jota ei ole osannut tai uskaltanut sanoittaa.