Etsimättä tulee mieleen se ajatus, että korkeammat voimat ovat valmistaneet tämän kaiken, jotta ihmisten olisi hyvä elää tässä maailmassa. Sama ajatus heijastuu myös sanastossa.
Luonto on luoda-verbin johdos ja melko vanhakin siitä päätellen, että sama johdos esiintyy myös eräissä lähisukukielissä. Niissä se tarkoittaa useimmiten luonnetta tai ominaislaatua. Nämä merkitykset tunnetaan suomessakin, ja ne näkyvät esimerkiksi yhdyssanassa ihmisluonto tai sananlaskussa Luonto se tikanpojan puuhun vetää. Luoda-verbin nuorempi johdos luonne on kuitenkin nykykielessä vallannut osan luonto-sanan vanhoista käyttöaloista.
Luoda-verbi on alkuaan tarkoittanut pois heittämistä, käsistään päästämistä tai alkuun panemista. Tämä näkyy sellaisista sanontatavoista kuin luoda nahkansa, luoda lunta tai luoda silmukoita. Luonto-johdos voi rakenteensa perusteella tarkoittaa luomistyötä, luomisen kohdetta tai luomisen tulosta.
Luonto ei ole perusmerkitykseltään kristillinen sana, mutta muutamat muut luoda-verbin johdokset ovat. Raamatun kertomus maailman luomisesta on ollut tuttu jo keskiajan suomalaisille. Tästä todistavat maalaukset kivikirkkojen seinillä. Luoda-verbin tekijännimijohdos Luoja on esiintynyt vakiintuneena Jumalan nimityksenä jo kirjakielen alkuajoista lähtien.
Esikristilliseltä ajalta juontuvan sanan siirtyminen hengelliseen käyttöön ei ole mikään poikkeus. Suomessa on koko joukko vanhoja perintösanoja tai lainoja, jotka ovat kristinuskon myötä saaneet uuden elämän. Näitä ovat esimerkiksi ehtoollinen, harras, henki, jumala, kaste, saarna, vapahtaa ja virsi. Sen sijaan luomakunta on alkuaankin kristilliseen kielenkäyttöön muovattu uudissana, jonka ensimmäiset esiintymät löytyvät vuonna 1876 perustetusta Sanansaattaja-lehdestä. Sen mallina ovat olleet luonnontieteiden tarkoituksiin sepitetyt eläinkunta, kasvikunta ja kivikunta, joiden sisällön luomakunta tiivistää yhdeksi kokonaisuudeksi.